Opis­to­vuo­si on päät­ty­nyt noin viik­ko sit­ten, en­kä oi­kein vie­lä­kään osaa kä­sit­tää, et­tä se on ohi. Vuo­si opis­to­ko­din suo­jis­sa on ol­lut ra­kas. Se on tuo­nut pal­jon uu­sia ko­ke­muk­sia, elä­män­mit­tai­sia ys­tä­vyys­suh­tei­ta ja luo­nut muis­to­ja, jot­ka kan­ta­vat han­ka­li­na­kin ai­koi­na.

Mie­lee­ni nou­see eri­tyi­ses­ti yk­si kes­kus­te­lu opis­to­vup­den lo­pul­la. Olim­me aloit­ta­mas­sa vii­meis­tä kah­den vii­kon jak­soa opis­tol­la, ja is­tuin ys­tä­vie­ni kans­sa il­ta­pa­lal­la. Kuun­te­lin tut­tua pu­heen­so­ri­naa ja nau­run­re­mak­kaa, mie­tin opis­ton lop­pu­mis­ta ja sitä, kuin­ka ai­ka opis­tos­sa oli ku­lu­nut­kin no­pe­as­ti. Mie­tim­me ka­ve­reit­ten kans­sa, kuin­ka en­sim­mäi­se­nä opis­to­päi­vä­nä pe­lot­ti ja jän­nit­ti. Mie­les­sä pyö­ri sil­loin pal­jon aja­tuk­sia ja epäi­ly­jä. Mie­tin, kuin­ka op­pi­sin ole­maan tääl­lä. Mi­ten tämä voi­si tun­tua ko­dil­ta? Ja kuin­ka voi­sin jos­kus aja­tel­la, et­tä yli 150 muu­ta nyt vie­lä tun­te­ma­ton­ta ih­mis­tä ym­pä­ril­lä­ni tun­tui­si per­heel­tä? Sa­no­es­sa­ni aja­tuk­se­ni ää­neen mui­ta nau­rat­ti. Myön­nän, et­tä it­ses­tä­kin tuo aja­tus tun­tuu nyt vie­raal­ta ja kau­kai­sel­ta.

Opis­to on tul­lut vuo­den ai­ka­na ko­dik­si. Siel­lä on ja­et­tu ilot ja su­rut. Kun on toi­mi­nut huo­nos­ti tai lou­kan­nut tois­ta, on saa­nut kuul­la ar­mo­e­van­ke­liu­mia ja on voi­tu jat­kaa iloi­si­na mat­kaa. On ol­lut tur­val­lis­ta kas­vaa ja op­pia, kun ym­pä­ril­lä on ol­lut us­ko­vais­ten jouk­ko. Vuo­si opis­tos­sa on an­ta­nut mi­nul­le luot­ta­mus­ta tu­le­vai­suu­teen, it­see­ni ja mui­hin ih­mi­siin, mut­ta pääl­lim­mäi­se­nä Ju­ma­laan.

Ke­vät­juh­las­sa ul­ko­maa­lai­sen opis­ke­li­jan pu­heen­vuo­ros­sa mai­nit­tiin, kuin­ka voim­me tur­val­li­sin ja luot­ta­vai­sin mie­lin ero­ta toi­vos­sa ja ru­kouk­sen mie­lel­lä. Se tun­tui tur­val­li­sel­ta. Ke­vät­juh­lan lo­put­tua tuli hai­kea, mut­ta kii­tol­li­nen mie­li. Olen saa­nut elää tä­män­kin ajan­jak­son elä­mäs­sä­ni Ju­ma­lan ar­mon ja siu­nauk­sen al­la. On tur­val­lis­ta jat­kaa eteen­päin.

Ru­kous nou­see Tai­vaan Isän puo­leen, kun kaar­ram­me pois opis­ton pi­has­ta. Voi pi­dät­hän huo­len jo­kai­ses­ta! An­nat­han hei­dän säi­lyä us­ko­mas­sa! Vii­mei­sek­si ajat­te­len: Kii­tos opis­to­vuo­des­ta, ra­kas opis­to­ys­tä­vä­ni! Jää Ju­ma­lan rau­haan!

Han­na-Mai­ja Piip­po, Reis­jär­ven opis­to

Kuva Lot­ta Vep­sä­läi­nen