Maa­nan­tai-il­ta. As­tun lä­hes täy­teen bus­siin. En­sim­mäi­se­nä kuu­len tu­tun Sii­o­nin lau­lun. Et­sin pai­kan, is­tun alas ja ter­veh­din vie­rus­ka­ve­ria: "Ju­ma­lan ter­ve.”

Sul­jen sil­mä­ni het­kek­si. Hy­myi­lyt­tää. Ym­pä­ril­tä kuu­luu iloi­sia ää­niä. Har­voin bus­sis­sa on näin hyvä ol­la. Yleen­sä is­tun siel­lä kuu­lok­keet kor­vil­la hil­jaa ja odo­tan vain, et­tä mat­ka lop­pui­si pian.

On jo pi­me­ää, kun saa­vum­me opis­tol­le. Suun­nis­tam­me huo­ne­ka­ve­ri­ni kans­sa käm­päl­lem­me. Ik­ku­nois­ta nä­kyy va­loa. Vie­rei­sen käm­pän por­tail­la pa­laa kynt­ti­lä.

As­tun si­sään ja kuu­len: "Ter­ve­tu­loa ko­tiin!" Mi­ten hy­väl­tä se tun­tuu­kaan! Iha­naa ol­la tääl­lä taas.

En­sim­mäi­nen kuu­kau­si opis­tos­sa on nyt ta­ka­na.Tun­tuu has­sul­ta, et­tä olen ol­lut tääl­lä vas­ta kuu­kau­den. On ta­pah­tu­nut niin pal­jon kaik­kea. Opis­ke­lu ja va­paa-ajan toi­min­ta on käyn­nis­ty­nyt. Olen al­ka­nut ko­tiu­tua tän­ne. Olen saa­nut mon­ta uut­ta ys­tä­vää ja mo­nia uu­sia ko­ke­muk­sia.

Mut­ta sil­ti, sii­tä­kö on muka jo kuu­kau­si, kun tu­lin tän­ne! Kä­ve­lin opis­ton pää­o­ves­ta si­sään ja ajat­te­lin, et­tä wau, nyt mi­nä­kin oon opis­to­lai­nen. Tun­tuu, et­tä se oli vii­me vii­kol­la!

Tääl­lä oman ko­ti­ko­din mer­ki­tys on kas­va­nut val­ta­vas­ti. Tun­tuu niin hy­väl­tä kak­si­viik­koi­sen jäl­keen men­nä ko­tiin. Ei tar­vit­se muu­ta­maan päi­vään ol­la ol­len­kaan so­si­aa­li­nen.

Opis­to­e­lä­mä ei ole ol­lut niin ruu­suis­ta kuin etu­kä­teen ajat­te­lin. To­sis­saan­kin on ol­lut huo­no­ja päi­viä ja het­kiä. On ol­lut vä­sy­mys­tä. Ei ole jak­sa­nut hy­myil­lä. Ei ole jak­sa­nut sitä val­ta­vaa so­si­aa­li­suu­den mää­rää.

Vä­lil­lä on tun­tu­nut, et­tä kai­kil­la muil­la on opis­tos­sa hyvä ol­la, ei­kä muil­la nii­tä huo­no­ja päi­viä näy­tä ole­van ol­len­kaan. Et­tä it­se olen ai­noa, jol­la on jos­kus her­mot ki­rei­nä. Ja olen aja­tel­lut, et­tei ke­tään edes kiin­nos­ta, mi­ten minä jak­san.

Mut­ta sit­ten on jos­sain käy­tä­väl­lä tul­lut joku iha­na opis­to­ys­tä­vä vas­taan, hy­myil­lyt au­rin­koi­ses­ti. Kat­so­nut sil­miin ja ky­sy­nyt: “Mi­ten sul­la me­nee?” Tai tul­lut vain ru­tis­ta­maan lu­jas­ti. Paha mie­li on men­nyt me­no­jaan.

Mi­nua on aut­ta­nut jak­sa­maan myös se, et­tä mo­nes­ti il­tai­sin olen huo­ne­ka­ve­ri­ni kans­sa pi­me­äs­sä huo­nees­sa ju­tel­lut kai­kes­ta. Kum­pi­kin on ker­to­nut, mikä täs­sä päi­väs­sä oli hy­vää. On siu­nat­tu toi­si­am­me ja jä­tet­ty Ju­ma­lan rau­haan.

Mu­siik­ki on to­del­la iso osa mei­dän opis­to­päi­vi­äm­me. Mo­nes­ti op­pi­tun­neil­la­kin kuu­luu lau­lua tai hy­räi­lyä. Lau­la­mi­nen "jää pääl­le", ja kun me­nen käy­mään kau­pas­sa, ha­vah­dun usein sii­hen, et­tä huo­maa­mat­ta­ni lau­lan. Opis­tol­la olen niin tot­tu­nut sii­hen, et­tä voin lau­laa mis­sä vain il­man et­tä ku­kaan pi­tää sitä kum­mal­li­se­na.

Vä­lil­lä ha­vah­dun ta­ju­a­maan, kuin­ka hie­no asia mu­siik­ki on. Kuin­ka hie­noa on, et­tä opis­tos­sa on pal­jon mu­si­kaa­li­sia ih­mi­siä. Kuin­ka hie­noa on, et­tä saam­me lau­laa ja soit­taa yh­des­sä. On mah­ta­va tun­ne, kun me­nee soit­ta­maan au­laan pi­a­noa ja het­ken pääs­tä ym­pä­ril­lä on jopa pa­ri­kym­men­tä ys­tä­vää lau­la­mas­sa.

Pa­ras­ta mie­les­tä­ni on ol­lut se, kun olem­me lau­la­neet ää­nis­sä. Il­tai­sin olem­me usein pie­nel­lä po­ru­kal­la lau­la­neet pi­hal­la vie­lä sen jäl­keen, kun pää­ra­ken­nus on sul­jet­tu. Yk­si opis­to­syk­syn iha­nim­mis­ta muis­tois­ta it­sel­le­ni on, kun erää­nä il­ta­na kä­vim­me jo­kai­ses­sa käm­päs­sä lau­la­mas­sa il­ta­lau­lun:

"Tule kans­sa­ni, Her­ra Jee­sus.

Tule, siu­naa päi­vän työ.

Tule il­loin ja aa­muin var­hain,

tule vie­lä kun jou­tuu yö.

Tule as­ke­le as­ke­leel­ta

mi­nun kans­sa­ni kul­ke­maan.

Sua il­man en saa­ta ol­la,

pysy luo­na­ni ai­ni­aan.”

Teks­ti: Hel­mii­na Myl­ly­ne­va, Ra­nu­an opis­to

Ku­vat: Pau­li Mu­ta­nen