”Käym­me vie­lä su­vi­seu­rois­sa ja sen jäl­keen muu­tam­me Sil­ta­laan.” Näin isä­ni to­te­si ke­sä­kuun lo­pul­la vuon­na 1964. Muut­to tun­tui lap­ses­ta­kin lä­hes mah­dot­to­mal­ta, kos­ka tuo Sil­ta­lan tila oli tiet­tö­män tai­pa­leen ta­ka­na.

Lin­ja-au­to oli läh­dös­sä Käy­län kes­kus­tas­ta koh­ti Jo­en­suu­ta. Au­ton ovel­la par­vei­li läh­ti­jöi­tä. Isä­ni kävi kes­kus­te­lua kul­jet­ta­jan kans­sa sii­tä, kuin­ka pal­jon mat­ka mak­saa kol­mel­ta: isäl­tä, vel­jel­tä­ni ja mi­nul­ta. Vel­je­ni oli juu­ri täyt­tä­nyt 12 vuot­ta, ja hä­net luo­ki­tel­tiin jo ai­kui­sek­si. Isä veti hi­has­ta vii­mei­sen valt­ti­kort­tin­sa ja sa­noi, et­tä jos vel­je­ni ei pää­se las­ten­li­pun hin­nal­la, em­me läh­de ku­kaan. Nou­sim­me lin­ja-au­toon, ja mat­ka al­koi.

En­sim­mäi­nen py­säh­dys­paik­ka oli Kuu­sa­mon kir­kon­ky­läl­lä. Lin­ja-au­to­a­se­mal­la oli mui­ta­kin lin­ja-au­to­ja läh­dös­sä su­vi­seu­roi­hin. Näyt­ti sil­tä, et­tä läh­ti­jöi­tä oli enem­män kuin au­toi­hin mah­tui­si. Sei­soim­me oman au­tom­me edes­sä, ja joku po­ru­kas­tam­me viit­toi, et­tä tääl­lä oli­si yk­si paik­ka. Au­to­am­me koh­ti mars­si kes­ki-ikäi­nen mies. Au­tos­sa hän is­tui isän vie­reen, ja mi­nun is­tu­ma­paik­ka­ni vaih­tui lat­ti­al­la ole­val­le ko­rok­keel­le.

Kuu­lin pät­kiä isä­ni ja hä­nen is­tu­ma­ka­ve­rin­sa kes­kus­te­lus­ta. Isä­ni ker­toi hä­nel­le, mitä mei­dän oli su­vi­seu­ro­jen jäl­keen tar­koi­tus teh­dä. In­nok­kaa­na vie­rus­ka­ve­ri sa­noi, et­tä hän voi­si vaih­taa oman ti­lan­sa tuo­hon Sil­ta­lan ti­laan. Hän asui vaa­ran la­el­la lä­hel­lä kir­kon­ky­lää. Hä­nen vel­jen­sä oli kuol­lut, ei­kä ti­lan­pi­to hä­nen osal­taan ol­lut ajan­koh­tais­ta. Mie­het päät­ti­vät, et­tä kes­kus­te­lua jat­ket­tai­siin su­vi­seu­ro­jen jäl­keen.

Py­säh­dyim­me mat­kal­la muu­ta­man ker­ran. Nur­mek­sen ja Jo­en­suun vä­lil­lä po­lii­sit py­säyt­ti­vät lin­ja-au­tom­me. Ih­me­tys oli suu­ri, kun ajoim­me toi­sen pai­kal­li­sen lin­ja-au­ton pe­räs­sä sa­maa vauh­tia, ja po­lii­sit il­moit­ti­vat, et­tä ajoim­me yli­no­peut­ta. Tuos­sa rat­si­as­sa sel­vi­si, et­tä kul­jet­ta­jal­lam­me ei ol­lut­kaan lin­ja-au­to­kort­tia. Mi­ten ih­mees­sä nyt pää­si­sim­me lop­pu­mat­kan? Isä­ni kävi tois­ten vel­jien kans­sa kes­kus­te­le­maan po­lii­sien kans­sa. He jopa ke­hot­ti­vat po­lii­se­ja tu­le­maan su­vi­seu­roi­hin. Po­lii­sit an­toi­vat lu­van ajaa Jo­en­suu­hun, mut­ta pa­luu­mat­kal­le piti saa­da uu­si kul­jet­ta­ja.

Su­vi­seu­rat oli­vat siis Jo­en­suus­sa. It­se seu­rois­ta ei mi­nul­la pal­joa ole muis­to­ja. Isä hank­ki ruo­ka­lip­pu­ja osal­lis­tu­mal­la työ­vuo­roi­hin. It­se olin seu­ra­oh­jel­mien ja -merk­kien myy­jä­nä. Tuol­loin myyn­nis­tä sai pie­nen pro­vi­si­on. Lau­an­tai­päi­vä­nä seu­ra­ken­täl­lä kul­kies­sa­ni to­te­sin, et­tä lä­hes kai­kil­la oli jo seu­ra­merk­ki rin­ta­pie­les­sä. Sit­ten tein oi­val­luk­sen, et­tä me­nen­kin myy­mään merk­ke­jä ma­joi­tu­sa­lu­eel­le. Sin­ne oli koko ajan au­to­jo­no, kun uu­sia seu­ra­vie­rai­ta saa­pui. Lä­hes kaik­ki os­ti­vat­kin mer­kin ja oh­jel­man.

Näin sain en­sim­mäi­set it­se tie­na­tut ra­ha­ni, ja tie­tys­ti ne piti ku­lut­taa. Pää­tin os­taa seu­ra­ra­vin­to­las­ta lim­sa­pul­lon. Mer­keis­tä mi­nul­la ei ol­lut mi­tään tie­toa, ja os­tin pul­lon, jos­sa luki Vic­hy. Oli­han se kar­vas pet­ty­mys, kun mais­toin juo­maa. En edes keh­dan­nut isäl­le näyt­tää ereh­dys­tä­ni, vaan kaa­doin si­säl­lön vai­vih­kaa maa­han.

Ko­ti­mat­ka uu­den kus­kin kyy­dis­sä su­jui rau­hal­li­sis­sa mer­keis­sä. Ko­to­na saim­me ker­toa ilou­u­ti­sen, et­tä pää­sem­me muut­ta­maan ko­ko­naan uu­teen paik­kaan. Asia ei kui­ten­kaan men­nyt niin mut­kat­to­mas­ti, kuin isä oli asi­as­ta kes­kus­tel­lut. Ti­lo­jen vaih­to ei on­nis­tu­nut, mut­ta saim­me kui­ten­kin muut­taa uu­teen ko­tiin aluk­si vuok­ral­le.

Näin vel­je­ni muis­te­le­vat tuo­ta muut­toa:

”Kun muu­tim­me Käy­läs­tä Tuo­vi­laan, kaik­ki muut­tui: ka­ve­rit, naa­pu­rit, kou­lu­to­ve­rit. Oli al­ka­nut uu­si ai­ka, ei­kä sitä aluk­si mei­nan­nut us­koa, et­tä meil­lä on oma koti. Ru­kouk­set oli kuul­tu, ja kaik­ki jär­jes­tyi ih­meel­li­sel­lä ta­val­la.”

“Muu­ton Hei­no­lan­vaa­raan Tuo­vi­lan ky­läl­le toki muis­tan. Pau­li-eno toi mei­dät pie­nim­mät uu­teen asuin­paik­kaan au­tol­laan, ja muis­tan, kun pirs­si sip­pa­si jon­ne­kin Ru­kan täl­le puo­len. Au­ton ta­kaik­ku­nal­la kuk­ki­vat pe­lar­go­ni­at meil­le uu­teen va­loi­saan pirt­tiin vie­tä­väk­si.”

“Muut­to Tuo­vi­laan oli uu­si vai­he elä­mäs­säm­me. Jou­duin­kin muut­to­päi­vä­nä omas­ta syys­tä­ni mat­kus­ta­maan mo­pon ta­ra­kal­la. Oli kyl­lä mie­leen­pai­nu­va mat­ka, tiu­kas­ti pi­din kiin­ni isän vyö­tä­röl­tä. Pa­hin­ta oli epä­mu­ka­va ta­rak­ka. Mat­kan lop­pu­vai­hees­sa huo­les­tuin isän kom­men­tis­ta, kun tai­vaan­ran­nas­sa loi­mot­ti kuin oli­si ol­lut tu­li­pa­lo. Et­tei vaan ko­to­na pa­lai­si. Ei on­nek­si. En­sim­mäi­nen aa­mu Tuo­vi­las­ta on jää­nyt mie­leen, kun vet­tä ei ol­lut­kaan san­gos­sa. Äi­ti neu­voi, et­tä ‘tuos­ta sei­näs­tä sitä saa’. Oli luk­sus­ta.”

Hel­pos­ti ajat­te­lem­me, et­tä joku asia on sat­tu­maa. Saam­me kui­ten­kin tur­val­li­ses­ti aja­tel­la, et­tä asi­at ta­pah­tu­vat Ju­ma­lan joh­dat­ta­mi­na. Tuo Jo­en­suun su­vi­seu­ra­mat­ka oli kään­teen­te­ke­vä mei­dän lap­suus­per­heem­me elä­mäs­sä. ”Yh­des­tä ih­mi­ses­tä hän on luo­nut koko ih­mis­su­vun, kaik­ki kan­sat asu­maan eri puo­lil­la maan pääl­lä, hän on sää­tä­nyt niil­le mää­rä­a­jat ja asu­ma-alu­ei­den ra­jat” (Ap.t. 17:26).

Olen vuo­sien var­rel­la mo­nes­ti käy­nyt Jo­en­suus­sa. Lie­kö tuon su­vi­seu­ra­mat­kan an­si­o­ta, et­tä koen eri­tyis­tä läm­pöä käy­des­sä­ni siel­lä. Voi­han se tie­tys­ti joh­tua myös kar­ja­lai­ses­ta lem­pe­äs­tä luon­teen­laa­dus­ta, jota siel­lä saan koh­da­ta.