”Käymme vielä suviseuroissa ja sen jälkeen muutamme Siltalaan.” Näin isäni totesi kesäkuun lopulla vuonna 1964. Muutto tuntui lapsestakin lähes mahdottomalta, koska tuo Siltalan tila oli tiettömän taipaleen takana.
Linja-auto oli lähdössä Käylän keskustasta kohti Joensuuta. Auton ovella parveili lähtijöitä. Isäni kävi keskustelua kuljettajan kanssa siitä, kuinka paljon matka maksaa kolmelta: isältä, veljeltäni ja minulta. Veljeni oli juuri täyttänyt 12 vuotta, ja hänet luokiteltiin jo aikuiseksi. Isä veti hihasta viimeisen valttikorttinsa ja sanoi, että jos veljeni ei pääse lastenlipun hinnalla, emme lähde kukaan. Nousimme linja-autoon, ja matka alkoi.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kuusamon kirkonkylällä. Linja-autoasemalla oli muitakin linja-autoja lähdössä suviseuroihin. Näytti siltä, että lähtijöitä oli enemmän kuin autoihin mahtuisi. Seisoimme oman automme edessä, ja joku porukastamme viittoi, että täällä olisi yksi paikka. Autoamme kohti marssi keski-ikäinen mies. Autossa hän istui isän viereen, ja minun istumapaikkani vaihtui lattialla olevalle korokkeelle.
Kuulin pätkiä isäni ja hänen istumakaverinsa keskustelusta. Isäni kertoi hänelle, mitä meidän oli suviseurojen jälkeen tarkoitus tehdä. Innokkaana vieruskaveri sanoi, että hän voisi vaihtaa oman tilansa tuohon Siltalan tilaan. Hän asui vaaran laella lähellä kirkonkylää. Hänen veljensä oli kuollut, eikä tilanpito hänen osaltaan ollut ajankohtaista. Miehet päättivät, että keskustelua jatkettaisiin suviseurojen jälkeen.
Pysähdyimme matkalla muutaman kerran. Nurmeksen ja Joensuun välillä poliisit pysäyttivät linja-automme. Ihmetys oli suuri, kun ajoimme toisen paikallisen linja-auton perässä samaa vauhtia, ja poliisit ilmoittivat, että ajoimme ylinopeutta. Tuossa ratsiassa selvisi, että kuljettajallamme ei ollutkaan linja-autokorttia. Miten ihmeessä nyt pääsisimme loppumatkan? Isäni kävi toisten veljien kanssa keskustelemaan poliisien kanssa. He jopa kehottivat poliiseja tulemaan suviseuroihin. Poliisit antoivat luvan ajaa Joensuuhun, mutta paluumatkalle piti saada uusi kuljettaja.
Suviseurat olivat siis Joensuussa. Itse seuroista ei minulla paljoa ole muistoja. Isä hankki ruokalippuja osallistumalla työvuoroihin. Itse olin seuraohjelmien ja -merkkien myyjänä. Tuolloin myynnistä sai pienen provision. Lauantaipäivänä seurakentällä kulkiessani totesin, että lähes kaikilla oli jo seuramerkki rintapielessä. Sitten tein oivalluksen, että menenkin myymään merkkejä majoitusalueelle. Sinne oli koko ajan autojono, kun uusia seuravieraita saapui. Lähes kaikki ostivatkin merkin ja ohjelman.
Näin sain ensimmäiset itse tienatut rahani, ja tietysti ne piti kuluttaa. Päätin ostaa seuraravintolasta limsapullon. Merkeistä minulla ei ollut mitään tietoa, ja ostin pullon, jossa luki Vichy. Olihan se karvas pettymys, kun maistoin juomaa. En edes kehdannut isälle näyttää erehdystäni, vaan kaadoin sisällön vaivihkaa maahan.
Kotimatka uuden kuskin kyydissä sujui rauhallisissa merkeissä. Kotona saimme kertoa ilouutisen, että pääsemme muuttamaan kokonaan uuteen paikkaan. Asia ei kuitenkaan mennyt niin mutkattomasti, kuin isä oli asiasta keskustellut. Tilojen vaihto ei onnistunut, mutta saimme kuitenkin muuttaa uuteen kotiin aluksi vuokralle.
Näin veljeni muistelevat tuota muuttoa:
”Kun muutimme Käylästä Tuovilaan, kaikki muuttui: kaverit, naapurit, koulutoverit. Oli alkanut uusi aika, eikä sitä aluksi meinannut uskoa, että meillä on oma koti. Rukoukset oli kuultu, ja kaikki järjestyi ihmeellisellä tavalla.”
“Muuton Heinolanvaaraan Tuovilan kylälle toki muistan. Pauli-eno toi meidät pienimmät uuteen asuinpaikkaan autollaan, ja muistan, kun pirssi sippasi jonnekin Rukan tälle puolen. Auton takaikkunalla kukkivat pelargoniat meille uuteen valoisaan pirttiin vietäväksi.”
“Muutto Tuovilaan oli uusi vaihe elämässämme. Jouduinkin muuttopäivänä omasta syystäni matkustamaan mopon tarakalla. Oli kyllä mieleenpainuva matka, tiukasti pidin kiinni isän vyötäröltä. Pahinta oli epämukava tarakka. Matkan loppuvaiheessa huolestuin isän kommentista, kun taivaanrannassa loimotti kuin olisi ollut tulipalo. Ettei vaan kotona palaisi. Ei onneksi. Ensimmäinen aamu Tuovilasta on jäänyt mieleen, kun vettä ei ollutkaan sangossa. Äiti neuvoi, että ‘tuosta seinästä sitä saa’. Oli luksusta.”
Helposti ajattelemme, että joku asia on sattumaa. Saamme kuitenkin turvallisesti ajatella, että asiat tapahtuvat Jumalan johdattamina. Tuo Joensuun suviseuramatka oli käänteentekevä meidän lapsuusperheemme elämässä. ”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat” (Ap.t. 17:26).
Olen vuosien varrella monesti käynyt Joensuussa. Liekö tuon suviseuramatkan ansiota, että koen erityistä lämpöä käydessäni siellä. Voihan se tietysti johtua myös karjalaisesta lempeästä luonteenlaadusta, jota siellä saan kohdata.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys