Olim­me vuo­sia sit­ten eräis­sä ke­sä­seu­rois­sa. Tun­te­ma­ton per­hee­näi­ti kat­se­li mei­tä ja las­tem­me tou­hu­ja. Yht´äk­kiä hän ky­syi, tu­lem­me­ko opis­to­seu­roi­hin. Kun vas­ta­sim­me hä­nel­le myön­tei­ses­ti, hän esit­ti, et­tä voi­sim­me tul­la hei­dän ko­tiin­sa yök­si. Näin tuo asia sit­ten so­vit­tiin.

Opis­to­seu­rois­ta ajoim­me oh­jei­den mu­kaan hei­dän ko­tiin­sa, ja meil­le osoi­tet­tiin yö­pai­kak­si hei­dän ma­kuu­huo­neen­sa. It­se ko­tin­sa meil­le tar­jon­nut pa­ris­kun­ta meni nuk­ku­maan pi­hal­le pys­ty­tet­tyyn telt­taan. Näis­tä ta­pah­tu­mis­ta al­koi mei­dän per­hei­dem­me vä­li­nen ys­tä­vyys.

Vuo­sia myö­hem­min aje­lim­me van­hal­la asun­to­au­tol­la kat­sel­len kau­nis­ta maa­lais­mai­se­maa. Me­nim­me vä­lil­lä myö­tä­mä­keä ja si­teen jäl­leen ylä­mä­keä. Kuun­te­lin au­to­ni ko­li­noi­ta ja mie­tin, et­tä tä­män reis­sun jäl­keen vaih­dan au­to­ni vä­hän uu­dem­paan.

Saa­vuim­me tuon ys­tä­vä­per­heen oma­ko­ti­ta­lon pi­hal­le ja jäim­me so­vi­tus­ti pi­ha­pii­riin yön ajak­si. He tar­jo­si­vat kyl­lä yö­si­jaa si­säl­lä­kin, mut­ta yö­py­mi­nen oli hel­pom­paa au­tos­sam­me. Aa­mul­la me­nim­me aa­mu­pa­lal­le ta­loon ja jo­ten­kin vais­to­sin, et­tä joku vai­vaa per­heen äi­tiä. Keit­ti­ön pöy­däl­lä oli kau­pas­ta tuo­tu­ja yli­kyp­sy­nei­nä he­del­miä ja ome­nan­kuo­ri­ma­lai­te.

Jos­sain vai­hees­sa äi­ti al­koi hil­jal­leen ker­toa mur­het­taan. Hei­dän um­pi­jä­te­kai­von­sa oli täyn­nä ja jä­te­au­ton yrit­tä­jä oli il­moit­ta­nut, et­tä he tu­le­vat en­nem­min­kin täyt­tä­mään kai­von kuin tyh­jen­tä­mään sen. Syy­nä oli­vat ai­kai­sem­mat kai­von­tyh­jen­nys­las­kut, jot­ka oli­vat mak­sa­mat­ta.

Kuun­te­lim­me vai­mo­ni kans­sa hil­jaa äi­din ker­to­mus­ta. Hän to­te­si, et­tei mis­tään ole löy­ty­nyt apua. Hän oli ol­lut yh­tey­des­sä seu­ra­kun­taan, ei­kä siel­tä­kään voi­tu aut­taa. Työ­hön oli ol­lut mah­dot­to­muus pääs­tä. Aja­tuk­se­ni me­ni­vät edel­lis­päi­vän miet­tei­sii­ni, kun poh­din au­to­ni vaih­toa. Oli­ko mi­nul­le tär­ke­äm­pää saa­da uu­dem­pi asun­to­au­to vai aut­taa hä­däs­sä ole­vaa per­het­tä? Oli va­lin­nan paik­ka.

Jat­ka­es­sam­me lo­ma­mat­kaam­me kes­kus­te­lim­me vai­mo­ni kans­sa, et­tei kos­kaan tie­dä, mi­hin ti­lan­tee­seen tu­lee, kun ha­lu­aa käy­dä ter­veh­ti­mäs­sä ys­tä­viä. Eh­kä ai­na ei edes tule esil­le, min­kä­lai­ses­sa ah­din­gos­sa joku elää.

Nyt­kin eläm­me ai­kaa, jol­loin on tar­peen py­säh­tyä lä­heis­ten ja ys­tä­vien koh­dal­la. Moni per­he saat­taa elää to­del­lis­ten ta­lou­del­lis­ten vai­keuk­sien kes­kel­lä. On myös pal­jon mui­ta­kin ah­dis­tuk­sen ai­hei­ta. Voi ol­la sai­raut­ta, yk­si­näi­syyt­tä, pel­ko­ja ja uu­pu­mus­ta. Joku voi odot­taa, et­tä hä­nel­tä ky­syt­täi­siin, mitä si­nul­le kuu­luu.

On­nek­si avun­tar­ve on huo­mat­tu. Esi­mer­kik­si rau­ha­nyh­dis­tyk­sis­sä on ke­hi­tet­ty di­a­ko­ni­a­toi­min­taa, joka voi aut­taa mo­nel­la lail­la, sekä ta­lou­del­li­sis­sa et­tä muun­lai­sis­sa haas­teis­sa. Myös so­si­aa­li­toi­men teh­tä­vä on tu­kea ih­mi­siä elä­mään hy­vää elä­mää.

Saim­me ol­la Lo­pen Su­vi­seu­rois­sa. Koh­ta­sim­me mo­nia ys­tä­viä eri puo­lil­ta Suo­mea. Kes­kus­tel­les­sam­me erään nuo­ruu­de­nai­kai­sen ys­tä­vä­per­heen kans­sa vie­rel­lem­me tuli vuo­si­kym­me­niä sit­ten naa­pu­ris­sa asu­nut nuo­ri nai­nen per­heen­sä kans­sa. Hän ker­toi, et­tä tun­nis­ti vä­en­tun­gok­ses­sa mei­dät nau­rum­me pe­rus­teel­la. Koh­ta­sim­me myös äi­din, jos­ta ai­em­min ker­roin. Hän oli yk­sin. Lap­set ovat jo ai­kuis­tu­neet ja asui­vat nyt omil­lan­sa. Ai­van kuin ku­va­nau­ha­na kävi mie­les­sä­ni yh­tei­set ko­ke­muk­sem­me. Luot­ta­mus Ju­ma­laan pais­toi hä­nen kas­voil­taan; tä­hän as­ti Her­ra on aut­ta­nut.

Su­vi­seu­ro­jen tun­nus­lau­se, ”las­ten kal­tais­ten on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta”, tuli elet­tyä to­dek­si kat­sel­les­sam­me ken­täl­lä liik­ku­via ih­mi­siä. Hei­dän kas­voil­laan le­pä­si ilo. Kai­kes­ta ais­ti sen tun­nel­man, joka nä­kyi su­vi­seu­ra­vä­en ole­muk­ses­sa. Pit­kään odo­te­tut kent­tä­seu­rat oli­vat jäl­leen tot­ta. Täs­sä mei­dän oli hyvä ol­la.