Olim­me läh­dös­sä mat­kal­le. Sun­nun­tai-il­ta oli jo pit­käl­le ku­lu­nut ja poi­kam­me, joka yleen­sä vain kä­väi­see meil­lä, is­tui vain ko­dis­sam­me. Vii­mein mi­nun oli pak­ko pa­ka­ta au­toa läh­tö­kun­toon. Yl­lät­tä­en poi­ka­ni tuli ulos au­ton luo ja al­koi ker­toa asi­aan­sa. Hän oli ihas­tu­nut erää­seen tyt­töön, mut­ta ei ol­lut var­ma omis­ta tun­teis­taan ei­kä myös­kään ty­tön tun­teis­ta. Roh­kai­sin hän­tä ot­ta­maan yh­teyt­tä tyt­töön ja ky­sy­mään, on­ko hän val­mis aloit­ta­maan tu­tus­tu­mis­vai­heen.

Ajoim­me sun­nun­tai-il­ta­na muu­ta­man sa­dan ki­lo­met­rin mat­kan tyt­tä­rem­me per­heen ko­tiin. Aa­mu­yöl­lä poi­ka­ni soit­ti ja ker­toi käy­neen­sä kes­kus­te­lun ty­tön kans­sa. Tyt­tö oli pyy­tä­nyt, et­tä an­na mi­nul­le ai­kaa kak­si viik­koa miet­tiä asi­aa. Ajan myö­tä saim­me myös viet­tää nuo­ren­pa­rin vih­ki­äis­juh­laa.

Kuun­te­lin erää­nä lau­an­tai-il­ta­na seu­ra­pu­het­ta. Tuos­sa pu­hees­sa pu­hut­tiin ti­lan­tees­ta, jos­sa ku­nin­gas oli mää­rän­nyt sur­mat­ta­vak­si kaik­ki hä­nen neu­vo­nan­ta­jan­sa. Syy­nä oli se, et­tä he ei­vät voi­neet ker­toa, min­kä unen hän oli näh­nyt. Täy­sin mah­do­ton teh­tä­vä. Da­niel ja hä­nen kol­me ys­tä­vään­sä kuu­lui­vat myös tuo­hon neu­vo­nan­ta­ja­jouk­koon. Kun Da­niel kuu­li ku­nin­kaan mää­räyk­sen, hän pyy­si pääs­tä ku­nin­kaan pu­heil­le. En­sim­mäi­sek­si hän pyy­si ku­nin­kaal­ta, et­tä hän sai­si ai­kaa ja et­tä hän sen jäl­keen ker­too tuon unen ja sen se­li­tyk­sen. Ku­nin­gas an­toi ai­kaa ja Da­niel ker­too ys­tä­vil­leen tuon mah­dot­to­man teh­tä­vän ja he ru­koi­le­vat Ju­ma­laa, et­tä Ju­ma­la aut­tai­si hei­tä. Näin myös ta­pah­tui.

Us­kon, et­tä mei­dän elä­mäs­säm­me on mo­nia ti­lan­tei­ta, joi­den rat­kai­se­mi­seen tar­vit­sem­me ai­kaa. Uu­sia asi­oi­ta koh­da­tes­sam­me tar­vit­sem­me ai­kaa to­tu­tel­la. Asi­oi­den kyp­syt­te­lyyn tar­vit­sem­me myös ys­tä­viä, joi­den kans­sa voim­me kes­kus­tel­la rau­has­sa asi­ois­ta.

Kes­kus­te­lin ker­ran erään lää­kä­riys­tä­vä­ni kans­sa hä­nen työs­tään. Hän koh­ta­si työs­sään po­ti­lai­ta, joil­le hän voi ker­toa vain huo­no­ja uu­ti­sia. Ky­syin, et­tä mi­ten hän ko­kee nuo ti­lan­teet. Vas­taus yl­lät­ti mi­nut, kun hän ker­toi ajat­te­le­van­sa, et­tä Ju­ma­la an­taa vie­lä po­ti­laal­le mah­dol­li­suu­den jär­jes­tää asi­oi­ta kun­toon. Ken­ties tuo po­ti­las käyt­tää tuon ai­kan­sa oi­kein. Mi­kä­li po­ti­las ei ole us­ko­mas­sa, hä­nel­le voi Ju­ma­la an­taa vie­lä et­sik­ko­a­jan ja mah­dol­li­suu­den saa­da pa­ran­nuk­sen ar­mon.

Kun Ju­ma­la kut­suu val­ta­kun­taan­sa, sil­loin ei saa ot­taa ai­ka­li­sää. Raa­ma­tus­sa on mo­nia ke­ho­tuk­sia myös tä­hän asi­aan. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä ke­ho­te­taan, et­tä jos te tänä päi­vä­nä kuu­let­te hä­nen ää­nen­sä, äl­kää paa­dut­ta­ko sy­dän­tän­ne (Hepr. 3:15). Saar­naa­jan kir­jan 12 lu­vus­sa ovat py­säyt­tä­vät sa­nat:”Muis­ta Luo­jaa­si nuo­ruu­des­sa­si, en­nen kuin pa­hat päi­vät tu­le­vat ja jou­tu­vat ne vuo­det, jot­ka ei­vät si­nua miel­ly­tä”.

On­ko si­nul­la ai­kaa? Tuo ky­sy­mys on ai­na ajan­koh­tai­nen. Tuo­ta ky­sy­mys­tä voi­sim­me vil­jel­lä enem­män­kin. Näin voi­sim­me osoit­taa lä­him­mäi­sel­lem­me, et­tä hän on tär­keä ja sa­mal­la voim­me pu­hua ilois­ta ja su­ruis­ta. Ker­ran kes­kus­te­lin erään lä­him­mäi­sen kans­sa pu­he­li­mes­sa. Omaan kii­rei­seen tyy­lii­ni olin lo­pet­ta­mas­sa pu­he­lua, kun siel­tä kuu­lui py­säyt­tä­vät sa­nat:

– Ei­kö si­nul­la ole kos­kaan ai­kaa? Sii­hen kii­re lop­pui ja kes­kus­te­lim­me hä­nel­le juu­ri sil­lä het­kel­lä sy­dä­mel­lä ole­vas­ta asi­as­ta.

Ei­kö si­nul­la ole kos­kaan ai­kaa? Tus­kin ku­kaan meis­tä ha­lu­aa kuul­la tuo­ta lau­set­ta. Pa­rem­min­kin ha­lu­am­me kuul­la, et­tä oli­pa mu­ka­va, kun py­säh­dyit jut­te­le­maan kans­sa­ni ja an­noit mi­nul­le ai­kaa­si.