Vesa Kum­pu­la

Kuun­te­lin ää­ni­kir­ja­na Har­ri Vä­hä­jyl­kän kir­joit­ta­man kir­jan Tah­don. Tuon kir­jan kuun­te­lu­ai­ka oli rei­lut nel­jä ja puo­li tun­tia. Kir­jan esi­pu­hees­sa kir­joit­ta­ja toi­voi ”tu­le­vien si­vu­jen avaa­van lu­ki­joil­le pei­lin, jon­ka kaut­ta tar­kas­tel­la avi­o­liit­toa ja per­het­tä Ju­ma­lan suu­re­na ja kau­nii­na lah­ja­na. Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma ih­mis­tä koh­taan on hyvä niin myö­tä- kuin vas­toin­käy­mi­sis­sä­kin.”

Mik­si minä, jo vai­mo­ni kans­sa kah­des­taan elä­vä, ha­lu­sin py­säh­tyä tuon kir­jan ää­rel­le? Syy oli se, et­tä mi­nua pyy­det­tiin pi­tä­mään hää­pu­he erään nuo­ren pa­rin häis­sä. Näin pää­dyin avaa­maan Kuu­le-so­vel­luk­sen ja siel­tä tuo kir­ja löy­tyi. Kuun­nel­les­sa­ni kir­jaa omat tun­tee­ni vaih­te­li­vat ilon ja su­run vai­heil­la. Tun­teit­te­ni vuo­ris­to­ra­dal­la koh­ta­sin lii­kut­ta­via het­kiä, kun iloit­sin kir­jan hen­ki­löi­den puo­les­ta. Toi­saal­ta koin su­rua nii­den puo­les­ta, jot­ka oli­vat omis­sa va­lin­nois­saan pää­ty­neet huo­noi­hin rat­kai­sui­hin.

Kir­jan kir­joit­ta­jal­le Har­ri Vä­hä­jyl­käl­le Pyhä Hen­ki oli avan­nut, kuin­ka ar­mol­li­nen ja ra­kas­ta­va Isä Ju­ma­lan lap­sil­la on. Kir­jan ker­ron­ta ava­si mu­ka­val­la ta­val­la sitä, kuin­ka mei­dän tu­li­si suh­tau­tua lä­him­mäi­siin sil­loin­kin, kun asi­at ovat men­neet huo­nos­ti. Suo­sit­te­len kir­jan lu­ke­mis­ta tai kuun­te­le­mis­ta seu­rus­te­le­vil­le, kih­lau­tu­neil­le, kai­kil­le avi­o­puo­li­soil­le ja ai­van jo­kai­sel­le.

Eh­kä juu­ri aja­tus ar­mol­li­suu­des­ta ja Ju­ma­lan rak­kau­des­ta oh­ja­si­vat ot­ta­maan hää­pu­heen joh­dan­nok­si Ko­los­sa­lais­kir­jeen kol­man­nen lu­vun ja­keen: ”Te, jot­ka olet­te Ju­ma­lan va­lit­tu­ja, py­hiä ja hä­nel­le rak­kai­ta, pu­keu­tu­kaa siis sy­dä­mel­li­seen ar­mah­ta­vai­suu­teen, ys­tä­väl­li­syy­teen, nöy­ryy­teen, lem­pey­teen ja kär­si­väl­li­syy­teen” (Kol. 3:12). Ju­ma­lan lap­set ovat Ju­ma­lan va­lit­tu­ja ja hä­nel­le rak­kai­ta. Tuo rak­kaus vai­kut­taa us­kon kaut­ta us­ko­vai­sis­sa ih­mi­sis­sä hen­gen he­del­mi­nä tuos­sa ja­kees­sa mai­ni­tul­la ta­val­la.

Kun nuo­ret ovat pyy­tä­neet mi­nul­ta omiin häi­hin­sä pu­het­ta, olen ko­ke­nut sen suu­re­na luot­ta­muk­sen osoi­tuk­se­na. Mo­nes­ti mie­li on her­kis­ty­nyt­kin, kun olen ky­sy­nyt, ha­lu­a­vat­ko he juh­la­pu­heen vai enem­män­kin seu­ra­pu­heen. Vas­taus on ol­lut poik­keuk­set­ta se, et­tä Ju­ma­lan sa­nan poh­jal­ta pi­det­tä­vän seu­ra­pu­heen. Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni en ole vie­lä tuo­ta pyy­det­tyä hää­pu­het­ta pi­tä­nyt, mut­ta blo­gi­teks­tin jul­kai­su­päi­vä­nä se on jo ta­ka­na­päin.

Hää­pu­hee­ni ha­lu­sin päät­tää sa­noi­hin, jos­sa toi­vo­tan hää­pa­ril­le siu­nat­tua ja tur­val­lis­ta yh­teis­tä mat­kaa:

”Tämä on Tei­dän hää­juh­lan­ne. Var­mas­ti tei­dän­kin aja­tuk­sis­sa on pääl­lim­mäi­se­nä kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä Ju­ma­la on näin tei­dät oh­jan­nut yh­teen. Me kaik­ki olem­me saa­neet iloi­ta ja saam­me iloi­ta täs­sä juh­las­sa. Olem­me saa­neet pie­nen het­ken vii­väh­tää tär­ke­än sa­no­man ää­rel­lä kuu­le­mas­sa, mitä Ju­ma­lal­la on meil­le sa­not­ta­vaa. Toi­von, et­tä tär­keim­mäk­si asi­ak­si täs­sä het­kes­sä nou­si­si Ju­ma­lan ar­mo ja an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi. Sik­si ha­lu­an ju­lis­taa tä­män kal­liin evan­ke­liu­min sa­no­man. Evan­ke­liu­mi on mei­dän kaik­kien voi­ma ja se kuu­luu kai­kil­le, sel­lai­sel­le­kin, joka tun­net, et­tä et ole tä­män val­ta­kun­nan asu­kas. Evan­ke­liu­mis­sa on niin suu­ri voi­ma, et­tä se siir­tää ih­mi­sen kuo­le­mas­ta elä­mään. Syn­nit saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Näin me jo­kai­nen saam­me jää­dä us­ko­maan.

Ra­kas hää­pa­ri, ol­koon evan­ke­liu­mi Tei­dän voi­ma­nan­ne jo­ka­päi­väi­sen elä­män mat­kal­le. Siu­nat­tua ja tur­val­lis­ta yh­teis­tä mat­kaa.”

On kau­nis näky, kun nuo­ret hää­mars­sin tah­dis­sa kä­ve­le­vät alt­ta­ril­le. Vih­ki­pa­pin pu­hees­sa heil­le ava­taan Ju­ma­lan sa­nan poh­jal­ta, mitä avi­o­liit­to mer­kit­see. Se on Ju­ma­lan sää­tä­mä ja pyhä. Se on myös tah­toa ra­kas­taa ai­na kuo­le­maan saak­ka ja se vel­voit­taa puo­li­soi­ta hoi­ta­maan avi­o­liit­toa. En­sim­mäi­sen Ko­rint­to­lais­kir­jeen 13. lu­vun vii­mei­seen ja­kee­seen tii­vis­tyy kaik­ki oleel­li­nen: ”Nyt siis py­sy­vät nämä kol­me: us­ko, toi­vo ja rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus.”

”Rak­kaus kuin meri kan­taa

yli kirk­kaan ula­pan.

Her­ra meil­le suun­nan an­taa

läpi päi­vän tu­le­van.

It­se hän on rak­kaus,

hä­nel­tä on siu­naus.

Saam­me voi­maa elä­määm­me,

kun me Her­ran tur­viin jääm­me.”

(SL 332:2)