Vesa Kum­pu­la

Omat kum­mi­ni ei­vät ol­leet kos­kaan yh­tey­des­sä mi­nuun. Jou­lun ai­ka­na, kun si­sa­ruk­se­ni sai­vat kum­meil­taan jou­lu­lah­jo­ja, ti­lan­ne tun­tui ki­pe­äl­tä. Vii­si­kym­men­tä­lu­vul­la kum­meik­si va­li­tut ei­vät vält­tä­mät­tä edes it­se tien­neet, et­tä ovat kum­mi­se­tiä tai -tä­te­jä. Näin ar­ve­len omien kum­mie­ni­kin ti­lan­teen ol­leen.

Kas­te­ti­lai­suu­des­sa pap­pi pu­huu kum­min teh­tä­väs­tä ja osoit­taa teh­tä­vän tär­key­den. Kum­mit ovat van­hem­pien apu­na kris­til­li­ses­sä kas­va­tuk­ses­sa. Mi­nul­la­kin on kum­mi­lap­sia, mut­ta täs­sä koh­taa täy­tyy pai­naa pää alas. On­nis­tu­misp­ro­sent­ti on al­hai­nen, lä­hel­lä nol­laa.

Mi­ten olen ol­lut mu­ka­na kum­mi­lap­sie­ni elä­mäs­sä? Enim­mäk­seen juh­la­päi­vi­nä, kas­te­juh­las­sa, syn­ty­mä­päi­vil­lä, rip­pi­juh­lis­sa, ja jos kum­mi­lap­se­ni on avi­oi­tu­nut, hä­nen hää­juh­las­saan. Jäl­leen pää pai­nuk­sis­sa tätä kir­joi­tan.

He­rät­te­len mie­les­sä­ni ky­sy­mys­tä, voi­si­ko vie­lä teh­dä jo­tain. Kum­mi­las­te­ni ikä­hai­ta­ri on 15 ja 45 vuo­den vä­lis­sä. Voi­sin ol­la tie­tys­ti it­sel­le­ni ar­mol­li­nen, mut­ta jo­tain konk­reet­tis­ta­kin voi­si teh­dä. Se­hän voi­si ol­la sitä, et­tä olen hei­hin yh­tey­des­sä.

Tä­män blo­gin ai­he he­rä­si, kun eräs kum­mi­poi­ka­ni ot­ti yh­teyt­tä. Hä­nel­lä oli asi­aa, ei to­sin it­se­ään kos­ke­vaa, mut­ta hän oli yh­tey­des­sä mi­nuun. Vas­ta­tes­sa­ni hä­nel­le ker­roin omas­ta elä­män­ti­lan­tees­ta­ni ja ky­syin, mitä hä­nel­le ja hä­nen per­heel­leen kuu­luu.

Muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua sain vas­tauk­sen, joka ilah­dut­ti mi­nua hy­vin pal­jon. Vas­tauk­ses­ta ym­mär­sin, et­tä hän ja hä­nen per­heen­sä ovat us­ko­mas­sa ja voi­vat hy­vin. Al­la osa hä­nen vas­tauk­ses­taan:

”Oli ko­vin kii­rei­nen lop­pu­viik­ko, en eh­ti­nyt vas­taa­maan vies­tii­si.

Oli­pa mu­ka­va kuul­la tei­dän ti­lan­tees­ta. Se on muut­tu­nut jon­kin ver­ran rei­lun 35 v. ta­kaa, jol­loin olem­me en­sim­mäi­sen ker­ran ta­van­neet.

Meil­lä on seit­se­män las­ta, kuu­si tyt­töä ja rei­lun vuo­den ikäi­nen poi­ka, Toi­vo Her­man­ni. Sen ver­ran kau­an piti poi­kaa odo­tel­la, et­tä ei us­kal­ta­nut ris­kee­ra­ta Her­man­ni ni­men jat­koa. Van­hin lap­sis­ta on seis­kal­la. Ele­tään sel­lais­ta ai­kaa, et­tä per­hee­ni­sä­nä saa las­ten kas­vat­ta­mi­sen li­säk­si har­joi­tel­la myös nuor­ten kans­sa kans­sa­käy­mis­tä ja kas­vat­ta­mis­ta.

Voi­si sa­noa, et­tä elä­män­ma­kuis­ta on täl­lä het­kel­lä oma ja per­heem­me elä­mä. Ei tar­vit­se erik­seen koit­taa kek­siä te­ke­mis­tä. Vä­lil­lä on vai­kei­ta­kin vai­hei­ta, mut­ta pääl­lim­mäi­se­nä on hy­vin kii­tol­li­nen mie­li elä­män­ti­lan­tees­ta.”

Täs­tä on hyvä jat­kaa vies­tin­vaih­toa, ja näin teen­kin. Mie­lee­ni he­rä­si myös aja­tus ol­la yh­tey­des­sä mui­hin­kin kum­mi­lap­siin. Tun­tuu hy­väl­tä kuul­la hei­dän elä­män­ti­lan­tees­taan enem­män ja käy­dä kes­kus­te­lui­ta hei­dän kans­saan. Nyt kun kir­joi­tan tätä blo­gia, se vel­voit­taa­kin mi­nua toi­mi­maan näin. He­rät­te­len it­se­ä­ni!

Tie­dän, et­tä mo­net kum­mi­tä­dit ja -se­dät ovat omiin kum­mi­lap­siin­sa pal­jon yh­tey­des­sä. Kir­joit­te­le­vat toi­sil­leen ja kul­ke­vat omien kum­mi­lap­sien­sa kans­sa eri­lai­sis­sa ti­lai­suuk­sis­sa. Voi ol­la myös joi­ta­kin mi­nun kal­tai­si­a­ni kum­mi­se­tiä, mut­ta roh­kai­sen it­se­ä­ni ja mui­ta te­ke­mään kor­jaus­liik­kei­tä. Pie­ni­kin ele muis­ta­mi­ses­ta on var­mas­ti tär­keä kum­mi­lap­sel­le ja myös it­sel­le.

Kun ky­syin kum­mi­po­jal­ta­ni, saan­ko jul­kais­ta tä­män blo­gi­teks­tin, sain hä­nel­tä myön­tä­vän vas­tauk­sen ja loh­dut­ta­van kom­men­tin:

”Oma ko­ke­mus kum­meis­ta on se, et­tä olet­te ol­leet ai­na mi­nul­le tär­kei­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­siä ih­mi­siä. Koh­taa­mi­set ovat ol­leet eri­tyi­sen tär­kei­tä. Var­mas­ti so­pi­vas­ti ol­laan ol­tu myös yh­tey­des­sä. Kris­til­li­sen kas­va­tuk­sen nä­kö­kul­mas­ta it­sel­le on ai­na­kin tul­lut sel­lai­nen tun­ne ai­na, et­tä mi­nul­la on us­ko­vai­set kum­mit. Vaik­ka blogi si­säl­si si­nun ki­pui­lu­a­kin kum­min vel­voit­tei­den osal­ta (ja ai­heut­ti nii­tä tun­tei­ta myös it­ses­sä­ni omia kum­mi­lap­si­a­ni aja­tel­les­sa) koen, et­tä te olet­te us­ko­vai­si­na kum­mei­na ol­leet ar­vok­kaa­na tu­ke­na ja esi­merk­ki­nä myös mi­nul­le kum­mi­lap­se­na. En koe jää­nee­ni mis­tään pait­si.

Muis­tan myös edel­leen sen, kun an­noit­te mi­nul­le pui­sen kor­tin vii­si­vuo­ti­aa­na. Se oli 5-nu­me­ron muo­toi­nen, vä­ril­tään si­ni­nen. Säi­ly­tin sitä pit­kään. Täl­lai­nen muis­ta­mi­nen on vuo­sien mat­kal­la kul­ke­nut ar­vok­kaa­na mie­les­sä­ni.”