Vesa Kum­pu­la

Rei­lut kak­si vuot­ta sit­ten kä­ve­lin ys­tä­vä­ni kans­sa koh­ti bus­si­py­säk­kiä. Pien­tä nou­sua men­nes­säm­me huo­maan ys­tä­vä­ni hen­gäs­ty­vän ja hil­jen­sim­me vauh­tia. Ky­syin, ot­taa­ko sy­dä­mes­tä ja sain vas­tauk­sen, et­tä kyl­lä se täs­tä!

Myö­hem­min ys­tä­vä­ni kävi tut­ki­muk­sis­sa, jos­sa to­det­tiin, et­tä sy­dä­mes­sä on jo­tain vi­kaa. Muu­ta­mien tut­ki­mus­ten jäl­keen tuli il­moi­tus, et­tä oli teh­tä­vä ohi­tus­leik­kaus. Vii­mein tuli leik­kaus­päi­vä, ja odo­tin tie­toa, mil­loin hän ko­tiu­tuu. Ky­sy­myk­ses­sä­hän oli ny­ky­mit­ta­puun mu­kaan mel­kein ru­tii­ni­leik­kaus.

Vain muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua tu­lee tie­to, et­tä ys­tä­väm­me on läh­te­nyt. Hän ei pa­lan­nut­kaan ajal­li­seen ko­tiin­sa, hän sai­kin kut­sun tai­vaan ko­tiin. Lä­heis­ten ja ys­tä­vien elä­mä py­säh­tyi. Häm­men­nys ja kai­paus val­ta­si­vat mie­len.

Hän läh­ti – ys­tä­vä oli pois. Mik­si näin kävi? Ei enää hä­nen ys­tä­väl­lis­tä kat­set­taan, va­loi­saa elä­mä­na­sen­net­taan, loh­dut­ta­via sa­no­ja, myö­tä­e­lä­mis­tä. Ei enää hä­nen ky­sy­mys­tään: Mitä si­nul­le kuu­luu?

MIL­LAI­NEN OLIT, YS­TÄ­VÄ­NI?

Mil­lai­nen olit, ys­tä­vä­ni?

Si­nun seu­ras­sa oli mu­ka­va ol­la,

ei tar­vin­nut jän­nit­tää

ei tar­vin­nut pe­lä­tä,

et­tä tu­len no­la­tuk­si.

Olit re­hel­li­nen ja

ker­roit, mitä to­del­la ajat­te­lit.

Olit rin­nal­la kul­ki­ja,

ar­mol­li­nen ja an­teek­si­an­ta­va.

Si­nul­le us­kal­si

pal­jas­taa tun­teet

ja us­koa

sa­lai­suu­det.

Kun ajat­te­len ys­tä­vyyt­täm­me

sy­dä­na­las­sa

jo­ten­kin vä­räh­te­lee.

Olit ys­tä­vä­ni!

(Vesa Kum­pu­la)

Nyt tal­ven olem­me ol­leet Ka­na­ri­al­la. Joi­ta­kin ai­ko­ja sit­ten sain pu­he­li­mee­ni vies­tin, jos­sa il­moi­tet­tiin, et­tä eräs tääl­lä tal­veh­ti­va ys­tä­vä on kuol­lut. Hä­nen mat­kan­sa päät­tyi Las Pal­ma­sin sai­raa­las­sa.

Muu­ta­ma päi­vä en­nen vies­tiä kä­ve­lin hä­nen kans­saan asun­nol­lem­me. Ky­syin mat­kal­la, on­ko hä­nen lonk­kan­sa ki­peä. Hän vas­ta­si, et­tä joka as­ke­leel­la sii­hen sat­tuu. Kes­kus­te­lus­sa asun­nol­lam­me eräs veli to­te­si Ka­na­ri­al­la olos­ta, et­tä tä­mä­hän on kuin oli­si pa­ra­tii­sis­sa. Ys­tä­vä to­te­si omaan vank­ku­mat­to­maan tyy­liin­sä, et­tä kyl­lä asia hä­nen­kin mie­les­tään on niin. Ei eh­ti­nyt ku­lua tuos­ta kes­kus­te­lus­ta kau­aa, kun hän sai siir­tyä tääl­tä ajas­ta to­del­li­seen pa­ra­tii­siin – tai­vaan ko­tiin.

”Kyl­lä ne asi­at jär­jes­tyy ta­val­la tai toi­sel­la”. Tuo ys­tä­vän sa­non­ta ku­vaa par­hai­ten hä­nen elä­mä­na­sen­net­taan. Hän osa­si kään­tää asi­ois­ta esil­le par­haan puo­len. Hä­nen my­häi­le­vä hy­myn­sä on jää­nyt läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen.

Vuo­ris­to ja meri kieh­toi­vat hän­tä. Ka­na­ri­al­la on vuo­sien var­rel­la jär­jes­tet­ty pal­jon vuo­ris­to­ret­kiä. Mil­loin Ing­le­sin lä­hi­maas­toon, mil­loin saa­ren kes­ki­o­siin. Ys­tä­vä oli poik­keuk­set­ta mat­koil­la mu­ka­na. Kii­vet­tä­es­sä vuo­ris­to­pol­ku­ja hän kul­ki yleen­sä vii­mei­se­nä. Vä­lil­lä hän py­säh­tyi, ihai­li mai­se­mia ja to­te­si: ”Voi tok­kiin­sa, et­tä on kau­nis­ta.” Meri ja me­ren aal­lot kieh­toi­vat myös hän­tä. Vain muu­ta­ma viik­ko en­nen hä­nen pois me­no­aan hän sai ys­tä­vien­sä kans­sa käy­dä ka­las­tus­ve­neel­lä me­rel­lä. Hän naut­ti joka het­kes­tä.

VUOR­TEN KES­KEL­LÄ

Kat­son ka­rua, jyl­hää mai­se­maa

ym­pä­ril­lä ko­ho­a­vat vuo­ret

al­haal­la laak­sos­sa vi­her­tä­vät nii­tyt

Luo­jan kä­den jäl­ki.

Edes­sä ih­mis­ten te­ke­mä tie.

Sii­hen ih­mi­nen ky­ke­nee

siir­tä­mään ki­viä ja kal­li­oi­ta

te­ke­mään sil­to­ja ja pa­to­ja,

mut­ta tyh­jäs­tä ih­mi­nen

ei voi luo­da mi­tään.

Kai­ken tä­män kes­kel­lä

pie­ni ih­mi­nen

voi vain ih­me­tel­lä

ihas­tel­la, naut­tia

Luo­jan ih­meis­tä.

Täs­sä het­kes­sä

on muu­ta­kin,

toi­nen toi­sem­me

ys­tä­vät,

jot­ka kul­ke­vat yh­te­nä jouk­ko­na

elä­män tiel­lä.

Tä­män jou­kon kes­kel­lä

ys­tä­vä­kin va­el­si ja

naut­ti luon­non il­mi­öis­tä

avoi­min sil­min.

(Vesa Kum­pu­la)

Ys­tä­vien äkil­li­set pois­me­not muis­tut­ta­vat mi­nua sii­tä, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä. Pi­tää ol­la val­mii­na läh­te­mään joka het­ki. On tär­ke­ää, et­tä syn­nit ovat an­teek­si.
Minä olen vie­lä mat­kal­la. Toi­vo­ni on Ju­ma­lan ar­mos­sa ja hä­nen voi­mas­saan. Kun kuo­le­ma tu­lee lä­hel­le, se kos­ket­taa. Mik­si-ky­sy­myk­set val­taa­vat mie­len, mut­ta on tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä jo­kai­nen päi­vä on Kaik­ki­val­ti­aan tie­dos­sa. Psal­mis­sa 139 on tu­tut sa­nat: ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut”.