Jos­kus kir­joit­ta­mi­nen on help­poa, toi­si­naan vai­ke­aa – hy­vin vai­ke­aa. Täl­lä ker­taa kir­joit­ta­mi­ses­sa on sat­tu­nut kai­ken­lais­ta ja it­se­sen­suu­ri­kin on is­ke­nyt. Yh­den jo lä­hes val­miin kir­joi­tuk­sen jä­tin hyl­lyl­le. Ai­ka näyt­tää, toh­din­ko kos­kaan sitä eteen­päin lä­het­tää.

Vuo­si on kään­ty­mäs­sä koh­ti tal­vea. Päi­vät ly­he­ne­vät ja il­mat vii­le­ne­vät. Sa­toi­pa se jo en­si­lu­men­kin, vaik­ka se jo eh­ti­kin su­la­maan pois.

Tääl­lä Kaa­kon kul­mal­la eräs var­ma syk­syn merk­ki on han­hien muut­to. Sa­dat­tu­han­net han­het ark­ti­sel­ta alu­eel­ta muut­ta­vat Ky­mi­jo­en suun­nas­sa koh­ti ete­lää. Use­at kym­men­tu­hat­päi­set par­vet py­säh­ty­vät näil­lä kul­mil­la pel­loil­le ja jär­vil­le ruo­kai­le­maan ja le­väh­tä­mään. Han­hien pe­räs­sä seu­raa­vat myös kot­kat. Isos­sa jou­kos­sa joku ai­na hyy­tyy mat­kal­le ja siir­tyy luon­non ra­vin­to­ket­jus­sa seu­raa­val­le ra­vin­nok­si. Han­hi­par­vet ovat jo joi­ta­kin viik­ko­ja sit­ten jat­ka­neet mat­kaan­sa ja mai­se­ma on taas hil­jen­ty­nyt. Se on sel­vä merk­ki tal­ven lä­hes­ty­mi­ses­tä.

Ra­ken­ta­mi­sen ai­ka­na vas­tuu­ta on ol­lut pak­ko­kin siir­tää jois­sain asi­ois­sa lap­sil­le. Toi­saal­ta isä­nä ajat­te­len niin, et­tä vas­tuu ja vel­vol­li­suu­det kas­vat­ta­vat lap­sia elä­mään ja työn­te­koon. Tu­lee ai­ka, jol­loin hei­dän on otet­ta­va yhä enem­män vas­tuu­ta omas­ta elä­mäs­tään. Sii­hen päi­vään on tur­val­lis­ta val­mis­tau­tua hil­jal­leen jo ko­to­na. Yk­si tänä syk­sy­nä lap­sil­le siir­tä­mä­ni asia on ol­lut hii­ren pyyn­ti. Vuok­ra­ko­tim­me on rei­lun sata vuot­ta van­ha ja ai­na­kin il­man­vaih­to toi­mii. Ra­ko­ja ja rei­kiä siis löy­tyy hii­rien men­nä ja tul­la. Nii­tä on­kin tänä vuon­na ol­lut poik­keuk­sel­li­sen pal­jon. En­sim­mäi­nen il­mes­tyi keit­ti­ön ruo­ka­kaap­piin ra­pis­te­le­maan erää­nä il­ta­na juu­ri kun olin nu­kah­ta­mas­sa. Vai­mo­kul­ta oli sitä miel­tä, et­tä toi­meen on tar­tut­ta­va ja heti. Ei aut­ta­nut va­kuut­te­lu­ni sii­tä, et­tei pie­ni hii­ri pal­joa jak­sa siel­tä kaa­pis­ta syö­dä. Oli nous­ta­va läm­pi­mien väl­ly­jen al­ta vi­rit­tä­mään louk­kua. Ei­pä sii­hen kau­an men­nyt, kun saa­lis­ta­kin tuli. Sit­ten olen­kin de­le­goi­nut tuon teh­tä­vän lap­sil­le, tai oi­ke­as­taan po­jil­le, kun per­heem­me nais­vä­ki tun­tee voi­ma­kas­ta vas­ten­mie­li­syyt­tä sii­ma­hän­tiä koh­taan. Ta­sai­seen tah­tiin lou­kut ovat­kin nap­sah­del­leet. Lap­set ovat op­pi­neet, et­tei min­kään­lai­sia eväi­tä kan­na­ta jem­ma­ta rep­puun tai tas­kui­hin. Tä­män koki tyt­tä­rem­me, joka oli jem­man­nut suk­laa­pa­tu­kan työ­hou­su­jen tas­kuun ja hii­ri meni tas­kun läpi her­kun ää­reen.

Päi­vä­mie­hen toi­mi­tus ys­tä­väl­li­ses­ti muis­tut­ti, et­tä oma blo­gi­vuo­ro­ni oli­si ko­vin pian. An­toi­pa vin­kin, mis­tä voi­sin kir­joi­tel­la näin isäin­päi­vän al­la. Sii­tä vä­hän aja­tus kar­ka­si tai sai in­noi­tuk­sen ja tu­lin miet­ti­neek­si per­heen roo­li­mal­le­ja. Jo­kai­ses­sa per­hees­sä ne var­mas­ti­kin muo­tou­tu­vat ajan ja kul­loi­sen­kin elä­män­ti­lan­teen mu­kaan. Nämä jo­kai­sen per­heen omat mal­lit saat­ta­vat jou­tua tör­mäys­kurs­sil­le nuo­ren pa­rin yh­tei­sen elä­män al­ku­tai­pa­leel­la. Seu­rus­te­lu­ai­ka­na on­kin eduk­si tul­la tu­tuk­si myös seu­rus­te­lu­kump­pa­nin per­heen kans­sa: tie­tää pa­rem­min, mil­lai­ses­ta huus­hol­lis­ta toi­nen tu­lee. It­se en koe, et­tä oli­si ole­mas­sa var­si­nai­sia mies­ten tai nais­ten töi­tä. Toki meil­lä on asi­oi­ta, jot­ka so­pii mi­nul­le luon­te­vam­min ja vai­mol­le­ni jo­kin toi­nen työ, vaik­ka au­to­re­mont­ti tai ruu­an­lait­to ovat täl­lai­sia. Enin osa on kui­ten­kin sel­lai­sia, et­tä ne teh­dään yh­des­sä tai jo­ten­kin vuo­ro­tel­len. Ei se tee toi­sis­ta töis­tä pa­rem­pia tai toi­sis­ta vä­hä­ar­voi­sem­pia.

Isä­nä oi­ke­as­taan var­sin sään­nöl­li­ses­ti tun­nen ole­va­ni se mi­tät­tö­mäm­pi van­hem­pi, kun eten­kin per­heen pik­kui­set tu­le­vat vain ky­sy­mään, mis­sä äi­ti on ja sit­ten me­ne­vät hä­nen luok­seen toi­mit­ta­maan asi­aan­sa. Isä ei tah­do oi­kein kel­va­ta. Lap­set ei­vät tule edes aja­tel­leek­si, et­tä myös is­kä voi an­taa mai­toa kaa­pis­ta tai osaa jopa voi­del­la lei­vän ja lait­taa sil­le vie­lä­pä juus­toa. Toki on ris­ki, et­tä jos sa­mal­le lei­väl­le pi­täi­si lait­taa vie­lä leik­ke­le tai kurk­ku­vii­pa­le, ne saat­ta­vat ol­la vää­räs­sä jär­jes­tyk­ses­sä. Miel­tä läm­mit­tää kui­ten­kin se, et­tä myös isän pe­rään ky­sel­lään, kun on ol­lut pois ko­toa. Toi­saal­ta lap­set myös tie­tä­vät, et­tä isä on se hie­man ou­to ja has­su, joka saat­taa saa­da ide­an kiin­nit­tää rat­ti­kelk­ka au­ton pe­rä­kouk­kuun ja läh­teä met­sä­tiel­le ve­tä­mään sitä. Äi­din suo­je­lu­vais­to ei täm­möi­siä älyn­vä­läyk­siä mah­dol­lis­ta. Isän kans­sa myös läh­de­tään mie­luum­min ui­maan, kun isä ei ole niin tark­ka sii­tä kuin­ka kau­as kah­laa ja mi­ten su­kel­te­lee. Äi­ti kun on pal­jon tiu­kem­pi ran­ta­käyt­täy­ty­mi­sen suh­teen.

On­ko roo­lit sit­ten niin, et­tä äi­ti suo­je­lee ja huo­leh­tii, tar­jo­aa läm­pöä ja lä­hei­syyt­tä ja isä työn­tää eteen­päin, kan­nus­taa ja roh­kai­see, suo­ras­taan pa­kot­taa epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le op­pi­maan ja ke­hit­ty­mään, len­tä­mään omin sii­vin? En tie­dä, mut­ta sen tie­dän, et­tä mo­lem­pia van­hem­pia tar­vi­taan. Meil­lä kaik­ki lap­set asu­vat vie­lä ko­to­na, vaik­ka osa jo vah­vas­ti ko­et­te­lee omien sii­pien kan­ta­vuut­ta. Var­mas­ti pär­jää­vät elä­mäs­sään, sitä en epäi­le het­ke­ä­kään.

Täs­sä yh­te­nä päi­vä­nä syk­syä ih­me­tel­les­sä­ni ha­vah­duin sii­hen, et­tä nel­jä met­sä­kau­ris­ta il­maan­tui ra­ken­nuk­sen pi­ha­maal­le. Muis­tin, et­tä rei­lu vuo­si sit­ten is­tu­te­tut ome­na­puut ovat vie­lä suo­jaa­mat­ta. It­sel­lä ei oi­kein ol­lut ai­kaa sii­hen työ­hön ja niin­pä an­noin sen teh­tä­väk­si lap­sil­le. Oli oi­kea ilo seu­ra­ta, kuin­ka hy­vin eri-ikäi­set si­sa­ruk­set löy­si­vät yh­tei­sen sä­ve­len. Työ kävi ri­pe­äs­ti ja työn jäl­ki­kin oli oi­kein siis­tiä. Se oli yk­si niis­tä het­kis­tä, kun isä­nä koin yl­peyt­tä ja on­nea lap­sis­ta. Toi­nen eri­tyis­lap­sis­tam­me opis­ke­lee Kii­pu­las­sa puu­tar­hu­rik­si. Työs­ken­te­lys­tä näki, et­tä hä­nel­le oli sel­väs­ti op­pi tart­tu­nut ja hän oli myös yl­peä omas­ta osaa­mi­ses­taan, ai­hees­ta­kin.

Sitä ei ai­na muis­ta, mil­lai­sen siu­nauk­sen on per­heen myö­tä saa­nut osak­seen. Taan­noin eräs alai­se­ni tuli ar­ka­na kes­kus­te­le­maan va­paa­päi­väs­tä kes­kel­le viik­koa. Hän ker­toi, et­tei­vät hän ja vai­mon­sa ole saa­neet sa­man­lais­ta lah­jaa kuin me, ja va­paa­päi­vää tar­vit­tai­siin lap­set­to­muus­hoi­toa var­ten. Se py­säyt­ti. Va­paa­päi­vä tie­ten­kin jär­jes­tyi, mut­ta hä­nen sa­nan­sa myös py­säyt­ti­vät. Niin, lap­set to­del­la­kin ovat lah­ja Ju­ma­lal­ta. Joka iki­nen heis­tä on ra­kas ja tär­keä juu­ri oma­na it­se­nään. Ei­vät lap­set ole mi­kään it­ses­tään­sel­vyys vaan suur­ta lah­jaa Luo­jal­tam­me. Isäin­päi­vän al­la tämä lah­ja py­säyt­tää miet­tei­tä­ni. Isä­nä ja kas­vat­ta­ja­na har­vem­min ko­kee on­nis­tu­mi­sia. Toi­von, et­tä osai­sin an­taa lap­sil­le­ni evääk­si hei­dän omaan elä­mään kun­ni­oi­tuk­sen toi­sia ih­mi­siä koh­taan, kun­ni­oi­tuk­sen kaik­kea re­hel­lis­tä työ­tä koh­taan, sa­mo­ja asi­oi­ta joi­ta oma isä­ni mi­nul­le ja si­sa­ruk­sil­le­ni opet­ti. En­nen kaik­kea toi­von sitä, et­tä he jak­sai­si­vat teh­dä mat­kaa täl­lä kai­dal­la po­lul­la. Saa­vut­ti täs­sä ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä mitä hy­vän­sä, sitä ei mu­kaan­sa saa, kun maal­li­nen va­el­lus meil­lä jo­kai­sel­la ajal­laan päät­tyy. Vain sil­lä, on­ko nimi elä­vien kir­jas­sa, on mer­ki­tys­tä.