Vesa Kum­pu­la

Olim­me käy­mäs­sä mum­mo­las­sa ja saim­me pu­he­lun po­jal­tam­me. Hän il­moit­ti, et­tä säh­köyh­ti­ön mies tuli kat­kai­se­maan säh­köm­me. Rau­hoi­tin hän­tä ja ker­roin, et­tä soi­tan säh­köyh­ti­öön ja hoi­dan asi­an.

Säh­kö­las­ku oli mak­sa­mat­ta, ja jär­jes­te­lin mak­sun niin, et­tä saim­me säh­köt ta­kai­sin. Jou­duim­me mak­sa­maan myös säh­köyh­ti­öl­le yli­mää­räi­sen kyt­ken­tä­mak­sun. To­sin ih­met­te­lin mie­les­sä­ni, et­tä säh­köt kat­kais­tiin, vaik­ka ko­to­na oli vain lap­si­am­me.

Jos­sain vai­hees­sa elä­mäs­säm­me oli ai­ko­ja, jol­loin ra­hat oli­vat to­del­la tiu­kal­la. Ei meil­tä on­nek­si ruo­kaa puut­tu­nut, mut­ta mo­nes­ta asi­as­ta jou­duim­me tin­ki­mään.

Noi­na ai­koi­na ta­pah­tui mo­nia py­säyt­tä­viä asi­oi­ta, jot­ka aut­toi­vat eteen­päin. Tuli Mau­ri-myrs­ky, ja pi­ha­pui­tam­me kaa­tui. Meil­lä oli sel­lai­nen va­kuu­tus, joka kor­va­si pui­den ar­von, muis­taak­se­ni kuu­sin­ker­tai­se­na, ja saim­me vie­lä pi­tää puut it­sel­läm­me. Myös anop­pi­ni, joka oli jää­nyt les­kek­si ja omis­ti ti­las­taan puo­let, lah­joit­ti met­sän­myyn­nis­tä saa­mi­aan ra­ho­ja per­heel­lem­me. Meis­tä pi­det­tiin huol­ta.

Suo­mes­sa elet­tiin vai­kei­ta lama-ai­ko­ja 90-lu­vun al­ku­vuo­si­na. Mo­net per­heet oli­vat vai­keuk­sis­sa, ja muis­tan, kun eräil­le per­heil­le ke­rät­tiin avus­tus­ta. Nuo ke­räyk­set osin ja­koi­vat ih­mis­ten mie­liä. Var­maan jot­kut ajat­te­li­vat, et­tä vai­keu­det oli­vat it­se ai­heu­tet­tu­ja. Joku saat­toi ol­la sitä miel­tä, et­tei hän ai­na­kaan an­na omis­taan. Mei­dän­kin per­heen ”köy­hyys” oli ke­rää­jien tie­dos­sa. Meil­tä ei edes ky­syt­ty, osal­lis­tum­me­ko ke­räyk­seen. Kui­ten­kin eräs ke­rää­jis­tä ky­syi va­ro­vai­ses­ti mi­nun mie­li­pi­det­tä­ni ra­han­ke­räyk­ses­tä näil­le per­heil­le. Vas­ta­sin, et­tä tot­ta kait on hyvä ke­rä­tä va­ro­ja apua tar­vit­se­vil­le. Li­säk­si sa­noin, et­tä voin omal­ta osal­ta­ni myös osal­lis­tua sii­hen.

Ta­lom­me ra­ken­ta­mi­seen olim­me saa­neet myös ara­va­lai­naa. Meil­lä oli vä­lil­lä sen­kin lai­nan mak­sa­mi­ses­sa vai­keuk­sia. Ker­ran soi­tin kun­taan ja kes­kus­te­lin lai­nan­mak­su­jär­jes­te­lyis­tä. Hen­ki­lö, jol­le soi­tin, oli mi­nul­le tut­tu, ja hän to­te­si, et­tä sinä kyl­lä huo­leh­dit mui­den asi­ois­ta, mut­ta jä­tät omat asi­at huo­leh­ti­mat­ta. Olin tuo­hon ai­kaan mo­nes­sa mu­ka­na, muun mu­as­sa ky­lä­toi­mi­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja­na. Tuo vir­kai­li­jan huo­mau­tus py­säyt­ti ajat­te­le­maan, mikä on asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tys.

Työ­ni vuok­si kier­sin eri yri­tyk­sis­sä. Erään lei­po­mon omis­ta­ja tie­si suu­res­ta per­hees­täm­me. Usein käy­des­sä­ni siel­lä hän vei mi­nut lei­po­mon puo­lel­le, ke­rä­si muo­vi­pus­siin lei­piä ja an­toi mu­kaa­ni. Hän jopa sa­noi, et­tä jos si­nul­le tu­lee ylit­se­pää­se­mät­tö­miä ra­ha­vai­keuk­sia, soi­ta hä­nel­le. Hä­nen huo­leh­ti­mi­sen­sa roh­kai­si mi­nua kat­se­le­maan tu­le­vai­suut­ta va­loi­sam­min.

On­nek­si noi­na ai­koi­na avau­tui­vat myös kirp­pu­to­rit. Saim­me os­taa niis­tä käy­tet­ty­jä hy­viä vaat­tei­ta edul­li­seen hin­taan. Vai­mo­ni hank­ki enim­mäk­seen vaat­tei­ta ja minä taas ken­kiä. Kä­ve­lin kirp­pu­to­ril­la kat­sel­len alas­päin, kos­ka ken­gät oli­vat yleen­sä lat­ti­a­ta­sol­la.

Kon­kurs­si oli jo lä­hel­lä, mut­ta jäl­leen sat­tui mer­kil­li­nen asia: pank­kim­me oli unoh­ta­nut uu­sia kiin­ni­tyk­set ajois­sa. He oli­vat myö­häs­ty­neet yh­den päi­vän, ja nuo lai­nat, joi­ta meil­lä oli sii­nä pan­kis­sa, jäi­vät käy­tän­nös­sä il­man va­kuuk­sia. Tämä mah­dol­lis­ti sen, et­tä saim­me so­vit­tua lai­noil­lem­me so­pi­van ko­ron ja ly­hen­ny­soh­jel­man. Tuol­loin kor­ko­ku­lut oli­vat val­ta­vat, yleen­sä 16 pro­sent­tia, ja so­pi­mam­me yh­den pro­sen­tin kor­ko oli kyl­lä suu­ri hel­po­tus.

Sit­ten ta­pah­tui ih­meel­li­nen kään­ne. Yri­tys­toi­min­nas­sa ta­pah­tui val­ta­va muu­tos, ja löy­sim­me sel­lai­sen lii­ke­toi­min­nan, joka oli tuot­toi­sa. Tuo lii­ke­toi­min­ta aut­toi mei­tä niin, et­tä saim­me mak­set­tua en­ti­set vel­kam­me ja ta­lou­del­li­nen ase­mam­me muu­ten­kin pa­ra­ni.

Jäl­keen­päin olen miet­ti­nyt noi­ta ta­lou­del­li­ses­ti tiuk­ko­ja ai­ko­ja ja ky­sy­nyt it­sel­tä­ni, olim­me­ko on­net­to­mia. Olen tul­lut sii­hen pää­tel­mään, et­tä raha ei tuo on­nea. Elim­me noi­na­kin ai­koi­na ihan nor­maa­lia per­he-elä­mää, ei­kä myö­hem­pi vau­ras­tu­mi­nen ole li­sän­nyt on­nea. Huo­ma­sin kyl­lä sel­lai­sen asi­an, et­tä omien vai­keuk­sien kes­kel­lä on vai­kea iloi­ta tois­ten me­nes­ty­mis­tä. Vaik­ka raha ei tuo­kaan on­nea, kyl­lä se mo­nel­la ta­val­la hel­pot­taa elä­mää.

Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­sa ovat sa­nat ”Älä an­na köy­hyyt­tä, älä rik­kaut­ta­kaan. An­na ruo­kaa sen ver­ran kuin tar­vit­sen.” (Sa­nanl. 30:8.) Tuo­ta aja­tus­ta olen jos­kus poh­ti­nut. Nuo sa­nat si­säl­tä­vät pal­jon vii­saut­ta. Jee­sus vuo­ri­saar­nas­saan opet­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta tai­vaan lin­tu­jen esi­mer­kil­lä: ”Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne. Ja olet­te­han te pal­jon enem­män ar­voi­sia kuin lin­nut!” (Matt. 6:26.)

Nyt­kin eläm­me ai­kaa, jol­loin mo­net meis­tä miet­ti­vät säh­kön hin­taa ja kor­ko­jen nou­sua. On mo­nia mui­ta­kin ta­lou­del­li­sia huo­le­nai­hei­ta. On kui­ten­kin tur­val­lis­ta muis­taa, et­tä Tai­vaan Isä pi­tää omis­ta lap­sis­taan huo­len. En­nen kaik­kea mei­dän on hyvä muis­tut­taa it­se­äm­me sii­tä, kuin­ka suu­ren lah­jan omis­ta­jia saam­me ol­la, kun omis­tam­me us­kon lah­jan sy­dä­mes­säm­me. Se on suu­rim­man on­nen tuo­ja.