Hei­nä­pel­lon lai­dal­la isä kat­se­lee seit­se­mää poi­kaan­sa. He ovat vie­lä ko­vin kes­ken­kas­vui­sia, van­hin­kin vas­ta 13 vuo­den ikäi­nen. Hei­nät pi­täi­si saa­da sei­päil­le ja sit­ten myö­hem­min la­don suo­jaan. Kat­sel­les­saan poi­ki­aan isä tuu­mii rau­hal­li­seen tyy­liin­sä, et­tä jos­kus koit­taa ai­ka, et­tä hän toi­mii vain työn­joh­ta­ja­na ja po­jat hoi­ta­vat hei­nä­hom­mat kä­den kään­tees­sä.

Isän suun­ni­tel­ma oli­si voi­nut to­teu­tu­a­kin, mut­ta ei­hän pie­nen maa­lais­ta­lon tuo­tos­ta ol­lut ja­et­ta­vaa koko jäl­ki­kas­vul­le. Yk­si toi­sen­sa jäl­keen po­jat läh­ti­vät muu­al­le ja ty­töt avi­oi­tui­vat. Lo­pul­ta isän oli to­det­ta­va, et­tä työt ja vas­tuut jäi­vät kui­ten­kin hä­nel­le ja puo­li­sol­le. Lo­pul­ta nuo­rin po­jis­ta teki pää­tök­sen, et­tä hän jat­kaa ti­lan pi­toa, kun su­ku­pol­ven­vaih­dok­sen ai­ka tu­lee.

Käy­län ky­läl­lä mo­net nuo­ret ha­lu­si­vat va­el­taa us­kon tie­tä. Seu­rois­sa Ju­ma­lan sana pu­hut­te­li ja sy­dän iloit­si evan­ke­liu­min voi­mas­ta. Isä­ni oli yk­si heis­tä. Seu­rois­sa isän kat­se löy­si erään nuo­ren ty­tön sil­mät. Tuo tum­ma­hiuk­si­nen kau­no­kai­nen sai sy­dä­men vä­rei­le­mään. Tyt­tö osoit­ti vä­lil­lä kiin­nos­tuk­sen­sa, mut­ta toi­si­naan ei ol­len­kaan. Ti­lan­ne oli isäl­le häm­men­tä­vä ja hän ha­lu­si saa­da sel­vyy­den, mit­kä nei­to­kai­sen to­del­li­set tun­teet ovat.

Isä pur­ki huo­len­sa seu­ro­jen jäl­keen pai­kal­la ol­leel­le pu­hu­jal­le ja ky­syi neu­voa, mitä täs­sä pi­täi­si teh­dä. Ko­ke­nut van­ha setä neu­voi: Kir­joi­ta sem­moi­nen ero­kir­je, jos­sa ker­rot, et­tä tu­tus­tu­mis­ta ei kan­na­ta jat­kaa. Jätä kui­ten­kin pie­ni mah­dol­li­suus, et­tä si­nul­la voi­si vie­lä kiin­nos­taa. Näin isä myös toi­mi ja sen seu­rauk­se­na seu­rus­te­lu al­koi. Ju­han­nu­saat­to­na 1951 vie­tet­tiin sit­ten nuo­ren­pa­rin häät.

Isää kiin­nos­ti­vat us­ko­mi­sen asi­at ja hän pe­reh­tyi Raa­mat­tuun. Hän ha­lu­si kes­kus­tel­la us­kon asi­ois­ta Raa­ma­tun va­los­sa ys­tä­vien­sä kans­sa. Usein hän muis­tut­ti lä­hei­siä us­kon tär­key­des­tä ja pa­ran­nuk­sen­te­os­ta. Eräs isän lan­ko­mies ker­toi, et­tä ai­na kun he kä­vi­vät ky­läs­sä ja oli­vat läh­dös­sä ko­ti­mat­kal­le, isä muis­tut­ti pa­ran­nuk­ses­ta. Meil­le lap­sil­le isä omal­la esi­mer­kil­lään opet­ti seu­rois­sa käyn­nin tär­keyt­tä. Seu­roi­hin men­tiin mo­nil­la me­no­pe­leil­lä; jos­kus kä­vel­len, toi­si­naan mo­pon pe­rään lai­te­tun kel­kan kyy­dis­sä, trak­to­ril­la ja myö­hem­min au­tol­la.

Isä ha­lu­si osoit­taa myös käy­tän­nös­sä, kuin­ka pal­jon Pyhä Raa­mat­tu hä­nel­le mer­kit­si. Hän os­ti 12 Raa­mat­tua, jo­kai­sel­le lap­sel­le oman. Tuon Raa­ma­tun isä ja äi­ti an­toi­vat hää­lah­jak­si. Mi­nun ja Vuo­kon hää­lah­ja­na saa­maam­me Raa­mat­tuun isä on kir­joit­ta­nut muis­to­lau­seek­si: "Mut­ta se on suu­ri voit­to ol­la Ju­ma­li­nen ja tyy­tyä on­neen­sa" (1. Tim. 6:6).

Jo­en­suun su­vi­seu­ra­mat­ka 1964 oli mo­nel­la ta­val­la mer­kit­tä­vä. Tuol­la mat­kal­la avau­tui mah­dol­li­suus muut­taa uu­teen asuin­paik­kaan. Sil­loi­nen asu­mi­nen Käy­län ky­läl­lä vuok­ra-asun­nos­sa ei so­vel­tu­nut maa­ta­lou­den har­joit­ta­mi­seen, jo­ten joku rat­kai­su piti teh­dä. Ju­ma­lan joh­da­tuk­se­na nä­kyi se, et­tä sa­maan lin­ja-au­toon tuli Tuo­vi­lan ky­läl­tä eräs ta­lo­no­mis­ta­ja, jol­le osoi­tet­tiin is­tu­ma­paik­ka isän vie­res­tä. Kes­kus­te­lu kul­keu­tui elä­män­ti­lan­tei­siin ja niin sel­vi­si, et­tä heil­lä voi­si ol­la mah­dol­li­suus teh­dä ti­la­kaup­po­ja. Asia jä­tet­tiin su­vi­seu­ro­jen ajak­si hau­tu­maan. Myö­hem­min hei­nä­kuun ai­ka­na pää­sim­me muut­ta­maan Hei­no­lan­vaa­raan, Tuo­vi­lan ky­lään.

Isä oli maan­vil­je­li­jä. 60- ja 70-lu­vuil­la elet­tiin pien­ti­lal­li­sen elä­mää. Toi­meen­tu­lo oli tiuk­kaa. Isä toi­mi maan­vil­je­lyk­sen ohel­la eri­lai­sis­sa työ­teh­tä­vis­sä: pos­tin­kan­ta­ja­na, sa­ha­työ­mie­he­nä, hau­dan­kai­va­ja­na, sun­ti­o­na ja ra­ken­nu­sa­pu­mie­he­nä. Kä­vi­pä hän töis­sä myös ul­ko­mail­la, Pää­jär­vel­lä Neu­vos­to­lii­tos­sa. Maan­vil­je­li­jöi­tä myös kou­lu­tet­tiin ti­lan uu­dis­ta­mi­seen ja isä osal­lis­tui kurs­sil­le. Kurs­si an­toi in­nos­tus­ta ti­lan ke­hit­tä­mi­seen ja eri vai­hei­den jäl­keen maa­ti­lan toi­min­ta elin­voi­mais­tui. Su­ku­pol­ven­vaih­dok­ses­sa tila siir­tyi hy­väs­sä kun­nos­sa per­heen nuo­rim­mal­le po­jal­le ja hä­nen per­heel­leen.

Erää­nä sun­nun­tai­na olin kä­ve­lyl­lä Paa­vo­lan rai­til­la, kun vie­ree­ni ajoi si­ni­nen Pat­rol. Au­tos­sa is­tui kol­me mies­tä, jois­ta yk­si oli isä­ni. Vel­jet oli­vat tu­los­sa Reis­jär­ven opis­ton kurs­sil­ta ja py­säh­tyi­vät mat­kan var­rel­la kah­vi­tau­ol­le. Vel­jet te­ki­vät Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­tä täy­del­lä sy­dä­mel­lä. He pi­ti­vät tär­ke­ä­nä, et­tä val­ta­kun­nan työ me­nes­tyi­si. Nämä vel­jet ovat saa­neet jät­tää kyl­vö­vak­ka­sen­sa ja odot­ta­vat ylös­nou­se­muk­sen aa­mua.

Isän sy­dän­sai­rau­det ja nii­hin liit­ty­vät komp­li­kaa­ti­ot kes­ti­vät yli kym­me­nen vuot­ta. Ohi­tus­leik­kaus an­toi toi­voa elä­män jat­ku­mi­sel­le pi­tem­pään. Lo­pul­ta kui­ten­kin ai­no­ak­si vaih­to­eh­dok­si jäi sy­dä­men­siir­to. Isä pää­si sy­dä­men­siir­to­po­ti­laak­si Es­pan­jaan ja kaik­ki näyt­ti hy­väl­tä. Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat oli­vat kui­ten­kin toi­set ja isän mat­ka päät­tyi 63-vuo­ti­aa­na.

Isän kuo­le­mas­ta on ku­lu­nut ai­kaa 27 vuot­ta. Muis­tois­sa­ni näen isän sei­so­mas­sa hei­nä­pel­lon lai­dal­la, pi­tä­mäs­sä py­hä­kou­lua, käyt­tä­mäs­sä pu­heen­vuo­roa seu­ra­kun­ta­päi­vil­lä, lu­ke­mas­sa jou­lu­e­van­ke­liu­mia jou­lu­aat­to­na, päi­vä­u­nil­la soh­val­la, nau­ra­mas­sa äi­din kans­sa, ku­mar­tu­nee­na kes­kus­te­luun ys­tä­vien kans­sa, sai­raa­la­vuo­teel­la hap­pi­viik­set kas­voil­la. Isä on pois­sa, mut­ta muis­tot elä­vät.

Isä

sait elää täy­den elä­män

vaik­ka mat­ka­si päät­tyi ko­vin var­hain.

Isä

sinä pu­huit meil­le us­kos­ta

kil­voi­tuk­sen mat­kas­ta, an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta.

Isä

sinä olet pe­ril­lä

täh­te­nä meil­le mat­ka­lai­sil­le.