Vesa Kumpula
Vesa Kumpula
Istun sairaalan käytävällä jännittyneenä. Minut komennettiin pois synnytyssalista. Olimme vaimoni kanssa tulleet aikaisemmin aamuyöllä naistenklinikalle ja kaikki oli valmiina synnytykseen. Yhtäkkiä sydänäänet hälyttävät ja synnytyssaliin juoksee lääkäreitä ja kätilöitä. Hätäsektio, kuulen sanottavan. Minut komennetaan pois.
Ovi avautuu ja syliini ojennetaan pieni poikavauva. Mieleni täyttää ilo ja helpotus. On suuri hetki pitää sylissä pientä vauvaa. Kun ajan autolla aamuvarhain kotiin, mieleni herkistyy. Olin nähnyt Jumalan ihmeen. Olen isä.
Toista lasta odottaessamme neuvola kontrolloi odotusta hyvin tarkasti. Odotusajan loppuaikana vaimoni lähti sairaalaan tutkimuksiin. Veimme poikamme erääseen perheeseen hoitoon. Iltapäivälle sain tiedon, että meille on syntynyt toinen lapsi. Synnyttäminen oli alkanut tutkimuksen aikana, enkä ollut mukana synnytyksessä. Kun illalla menen katsomaan vaimoani ja lastani, vaimoni vaihtoi juuri hänelle vaippaa ja tuumi ”meidän likka”. Nuo sanat nostivat hymyn huulilleni, koska tuo ilmaisu oli outo hänen suustaan. Sain meidän likan syliini.
Avioliittomme alkukuukausina vaimoni oli murheellinen, kun hän ei heti alkanutkaan odottamaan lasta. Hän pelkäsi, että emme saisikaan lapsia. Taivaan Isä siunasi kuitenkin meille ison perheen.
Olen aina tykännyt vauvoista ja pienistä sylilapsista. Aina kun perheeseemme on syntynyt vauva, olen kokenut onnen tunteita. Joskus kokemus on ollut äärettömän voimakas. Lapsen hymy herkistää edelleenkin mieleni ja haluankin mahdollisuuksien mukaan puhutella lapsia. Kysyä heiltä, mitä kuuluu. En tietysti odota vastausta, mutta saatan saada hetkeksi lapsen huomion ja joskus hymynkin.
Ajalliseen elämääni eniten iloa ovat tuoneet juuri perhe ja lapset. Olen saanut pitää monta kertaa vauvaa sylissä, olen tuudittanut ja nähnyt ensimmäisen hymyn. Kuullut vauvan suusta ensimmäisen sanan, joka useimmiten on äiti. Olen saanut kannustaa lasta kävelemään ja ilokseni nähnyt hänen ensimmäiset askeleensa. Olen saatellut lapseni koulutielle. Ekaluokkalainen, kuinka mahtava hetki. Olen saanut olla lasteni konfirmaatiotilaisuuksissa ja jo monissa lasteni häissä.
Eräänä päivänä ajelin töistä kotiin ja ajattelin, että nyt olen kyllä kunnon isä. Huomioin kaikki perheenjäsenet ja olen hyväntuulinen. Ajoin autolla kotipihaan ja menin sisälle. Avattuani oven edessäni näkyi sikin sokin olevat kengät ja ulkovaatteet. Mielentilani lässähti ja kaikki hyvät aikomukset hävisivät. Onneksi minulla oli rakastava ja armollinen perhe. Omat vikani ja virheeni olen saanut aina ehdoitta anteeksi, niin tuolloinkin.
Muutama viikko sitten sain pitää lastenlastani sylissä. Vaikka hän nukkui, hän välillä hymyili. Vaikka omat lapsemme ovat lentäneet pesästä, saan kuitenkin iloa lasteni ja tuttavieni lapsista.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys