Vesa Kum­pu­la

Kuun­te­lin Kree­ta Haa­pa­sa­lon jou­lu­lau­lua:

Tuli tuik­kaa pä­re­hes­sä, ei oo sii­nä pe­re­hes­sä lam­pun lois­toa.

Sy­dä­mel­lä toi­vo­val­la, alas­ton­na, pal­ja­hal­la,

viet­tää lap­set lat­ti­al­la, jou­lun aat­toa.

"Jou­lu­juh­lan kal­lis aat­to taa­sen meil­lä on nyt, taat­to, vaan ei syö­tä­vää",

lau­sui lap­set isäl­len­sä pyyh­kein poi­es kyy­ne­len­sä,

su­rui­sas­ti sy­dä­men­sä, vie­lä ty­kyt­tää.

Isä ko­hot­ta­vi pään­sä, sa­nat hä­nen sy­dän­tän­sä ko­vin lii­kut­taa.

Sa­noo: "Eh­kä Luo­ja suo­pi, et­tä äi­ti koh­ta tuo­pi lei­pää meil­le,

jol­la saam­me näl­jän sam­mut­taa."

Äi­ti si­säl­le jo as­tuu, ilon kyy­ne­lis­tä kas­tuu sil­mät kaik­kien,

kun hän heil­le lei­pä­pa­lan ja­kaa kul­le­kin ja ka­lan.

Mi­hin, mi­hin ver­ra­ta­han ilo lap­sien?

Kat­sos, kuin­ka pol­vil­lan­sa ylis­tä­vät Ju­ma­laan­sa vii­si pie­nois­ta.

Van­hem­mat­kin kas­voil­len­sa lan­kee­vat ja Luo­jal­len­sa

kan­ta­vat he kii­tok­sen­sa kaik­ki ilos­ta.

Lau­lu he­rät­ti mo­nen­lai­sia muis­to­ja elä­mä­ni var­rel­ta ja var­sin­kin jou­luis­ta. Eh­kä nuo­rem­man pol­ven on vai­kea ym­mär­tää, kuin­ka vaa­ti­ma­ton­ta elä­mä oli vii­si­kym­men­tä­lu­vul­la ja myö­hem­min­kin. Olem­me saa­neet elää pit­kään yl­tä­kyl­läi­syy­den ai­kaa, ja saat­taa ol­la, et­tä mo­nil­ta meis­tä on unoh­tu­nut köy­hyys ja puu­te.

Jos­kus olen poh­ti­nut, vai­kut­taa­ko elin­ta­so jo­ten­kin on­nel­li­suu­teen. Tätä voi poh­tia tä­nään­kin, ja on eh­kä ai­het­ta­kin, kos­ka olem­me kul­ke­mas­sa koh­ti tiu­kem­pia ai­ko­ja.

En­sim­mäi­siä lap­suu­te­ni jou­lu­muis­to­ja sä­vyt­tä­vät Ko­ti­lie­den Kum­mi­ker­hol­ta tul­leet jou­lu­pa­ke­tit. Kum­mi­ker­ho vä­lit­ti ta­va­raa myös ame­ri­kan­suo­ma­lai­sil­ta. Il­man nii­tä jou­lu­lah­jat ja jot­kut her­kut oli­si­vat jää­neet saa­mat­ta. Vaik­ka pirt­tiä va­lai­si ai­no­as­taan Til­ley-lamp­pu, va­loa riit­ti ja jou­lun odo­tus oli sa­man­lais­ta kuin per­heis­sä ny­ky­ään­kin. Jou­lu­kuu­si tuo­tiin pirt­tiin aa­to­naat­to­na, ja sen ko­ris­teet ki­mal­si­vat. Mo­nis­sa jou­lu­kuu­sis­sa saat­toi tuol­loin ol­la ko­ris­tei­na ka­ra­mel­lien vä­rik­käät kää­re­pa­pe­rit.

Mie­lee­ni nou­si erään vel­jen ker­to­mus hei­dän per­heen­sä ti­lan­tees­ta vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Hän ker­toi:

”Maa­ti­lan os­ton al­ku­vai­hees­sa oli pal­jon me­no­ja, muun mu­as­sa lan­noit­tei­den ja sie­men­ten hank­ki­mi­nen. Tu­lo­ja ei ol­lut kuin vas­ta myö­hem­min. Pu­he­lin vai­mol­le­ni, et­tä tai­taa tämä mei­dän maan­vil­je­ly lop­pua jo al­ku­vai­hees­sa. Hän sa­noi, et­tä on­han mei­dän mah­dol­lis­ta ru­koil­la Ju­ma­laa. Mi­nul­la kyl­lä oli epäi­lyk­siä. Il­lal­la me koko per­he ru­koi­lim­me yh­des­sä, et­tä Tai­vaan Isä mei­tä aut­tai­si. Seu­raa­van aa­mu­na kuu­lui ko­pu­tus­ta ovel­ta. Me olim­me vie­lä nuk­ku­mas­sa, mut­ta nou­sin au­kai­se­maan oven. Siel­lä oli mi­nul­le tun­te­ma­ton mies. Hän esit­te­li it­sen­sä ja sa­noi kuul­leen­sa, et­tä meil­lä on so­ra­maa­ta. Hä­nel­lä on tar­koi­tus ra­ken­taa ke­sä­paik­ka, mut­ta en­sin sin­ne pi­täi­si ajaa so­raa tiel­le. Ajoim­me naa­pu­rin kans­sa kah­del­la trak­to­ril­la so­raa tien­poh­jak­si kah­den vii­kon ajan. Tuos­sa vai­hees­sa mies to­te­si, et­tä odo­te­taan syk­syä ja jat­ke­taan sit­ten so­ra­na­joa ke­sä­mö­kin poh­jal­le. Tuo kesä oli eri­tyi­sen sa­tei­nen ei­kä työn jat­ka­mi­nen ol­lut jär­ke­vää. Mies il­moit­ti, et­tä nyt mak­san so­ran ja so­ra­na­jon. Yh­teis­sum­ma oli sel­lai­nen, jol­la saa­tiin las­kut mak­set­tua ja ra­haa jäi vie­lä elä­mi­seen. Mei­tä pu­hut­te­li voi­mak­kaas­ti se, et­tä tämä hen­ki­lö kuo­li ke­sän ai­ka­na ei­kä sil­le ton­til­le kos­kaan ra­ken­net­tu.”

Ju­ma­lal­le kaik­ki on mah­dol­lis­ta. Tä­män­kin jou­lun al­la voim­me kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen kii­tok­seen ja ru­kouk­seen. Kree­ta Haa­pa­sa­lon jou­lu­lau­lun sa­nat me­ne­vät sy­väl­le sy­dä­meen. Oli­si­pa meil­lä­kin sama mie­li, kun noil­la jou­lu­lau­lus­sa mai­ni­tuil­la ih­mi­sil­lä: "Kat­sos, kuin­ka pol­vil­lan­sa ylis­tä­vät Ju­ma­laan­sa vii­si pie­nois­ta. Van­hem­mat­kin kas­voil­len­sa lan­kee­vat ja Luo­jal­len­sa kan­ta­vat he kii­tok­sen­sa kaik­ki ilos­ta.”

– –

On ai­ka kii­tok­sen!

Kol­mi­vuo­ti­nen blo­gi­vuo­ro­ni päät­tyy. Ha­lu­an kiit­tää kaik­kia lu­ki­joi­ta, pa­laut­teen an­ta­jia, Päi­vä­mie­hen verk­ko­toi­mi­tuk­sen toi­mit­ta­jia ja blo­geis­sa­ni esiin­ty­viä ys­tä­viä tu­es­tan­ne ja kan­nus­tuk­ses­tan­ne. Kol­mi­vuo­ti­nen jak­so on ol­lut an­toi­sa, ja koen saa­nee­ni enem­män kuin mitä olen it­se pys­ty­nyt an­ta­maan.

Olen saa­nut ja­kaa oman elä­mä­ni iloi­sia ta­pah­tu­mia ja so­pi­vas­ti myös elä­män ro­soi­suut­ta. Toi­von, et­tä blo­gi­ni ovat avan­neet myös us­kon tuo­maa iloa, toi­voa ja rak­kaut­ta.

Toi­vo­tan kai­kil­le lu­ki­joil­le Siu­nat­tua Jou­lua.