Huo­ne oli hil­jai­nen. Huo­neen hä­mä­ryy­des­sä is­tui nuo­ri poi­ka ja tui­jot­ti pu­he­lin­ta. Is­tuim­me vai­mo­ni kans­sa olo­huo­nees­sa ja mie­tim­me, mik­si poi­kam­me elä­mä on noin yk­si­näis­tä. Pel­kä­sim­me, et­tä elä­mä il­man ka­ve­rei­ta voi­si jät­tää sy­vät jäl­jet. Ai­van kuin hil­jai­nen kuih­tu­mi­nen ta­pah­tui­si.

Ylä­as­tei­käi­sen po­jan elä­män­pii­riin kuu­lui kyl­lä sa­ma­ni­käi­siä kou­lu­ka­ve­rei­ta, mut­ta va­ra­ka­ve­ri­na ole­mi­nen ei tun­tu­nut hy­väl­tä. Eh­kä poi­kam­me oli so­peu­tu­nut ti­lan­tee­seen, ei­kä sitä sen kum­mem­min poh­ti­nut. Yri­tim­me hie­no­va­rai­ses­ti oh­ja­ta hän­tä uu­sien ka­ve­rei­den yh­tey­teen, mut­ta luon­te­vaa yh­teyt­tä ei muo­dos­tu­nut.

Kes­kus­te­lim­me hä­nen kans­saan myös sii­tä, mitä ylä­as­teen jäl­keen ta­pah­tuu. Toi­voim­me, et­tä hän läh­ti­si kan­sa­no­pis­toon. Opis­to­vuo­des­ta toi­voim­me sitä, et­tä hän sai­si luo­tet­ta­via ka­ve­rei­ta ja elä­mä sees­tyi­si. Vaih­to­eh­to­na oli myös am­mat­ti­kou­lu. Mo­lem­piin paik­koi­hin poi­kam­me ha­ki­kin. Jän­nit­ty­nei­tä odo­tim­me opis­tos­ta vas­taus­ta.

Yk­sin

Minä olen niin yk­sin, niin yk­sin,

kuin yk­sin vaan ol­la se voi,

joll’ on vaan yk­si aa­tos

ja yk­si sä­vel, mi soi.

Minä olen niin yk­sin, niin yk­sin,

kuin yk­sin on ih­mi­nen,

joll’ oli vaan yk­si on­ni

ja yk­si unel­ma sen.

Minä olen niin yk­sin, niin yk­sin,

kuin yk­sin vaan ol­la se voi,

joll’ on vaan yk­si mur­he

ja yk­si muis­to, mi soi.

Ei­no Lei­no

Asia oli per­hees­säm­me yh­tei­nen. Eräs ty­töis­täm­me oli lä­het­tä­nyt opis­ton reh­to­ril­le vies­tin ja ve­don­nut poi­kam­me puo­les­ta. Kun pää­tös vih­doin tuli, ilo oli suu­ri: hä­net oli hy­väk­syt­ty opis­toon. Ei Tai­vaan Isä ol­lut unoh­ta­nut poi­kaam­me.

Opis­ton al­kuun oli enää muu­ta­ma päi­vä, kun poi­kam­me vie­lä poh­ti, läh­ti­si­kö am­mat­ti­kou­luun vai opis­toon. Kes­kus­te­luis­sa hän ker­toi, et­tä on hä­nel­lä yk­si ka­ve­ri siel­lä am­mat­ti­kou­lus­sa. Muis­tu­tim­me hän­tä ka­ve­ri­suh­teen ai­kai­sem­mis­ta vai­heis­ta. Vai­mo­ni esit­ti, et­tä mene opis­toon ai­na­kin kol­mek­si vii­kok­si ja jos se sit­ten­kään ei tun­nu oi­ke­al­ta pai­kal­ta, voit lo­pet­taa sen. Toi­voim­me, et­tä tuo kol­mi­viik­koi­nen osoit­tai­si hä­nen tien­sä.

Opis­ton au­la oli täyn­nä nuo­ria opis­to­lai­sia, kun saat­te­lim­me poi­kaam­me sin­ne. Oli tur­val­lis­ta kat­sel­la nuor­ten vä­lit­tö­miä ja iloi­sia kas­vo­ja. Opis­ton en­sim­mäi­sen päi­vän il­ta­na saim­me yh­des­sä py­säh­tyä Ju­ma­lan sa­nan al­le. Ajat­te­lim­me, et­tä opis­to on kuin tur­va­sa­ta­ma näil­le nuo­ril­le ja myös mei­dän omal­le po­jal­lem­me.

Jän­nit­ty­nei­nä odo­tam­me en­sim­mäis­tä lo­ma­jak­soa opis­tos­ta. Mikä on poi­kam­me rat­kai­su? Tie­sim­me, et­tä hä­nen so­lus­saan oli rau­hal­li­sia ja toi­set huo­mi­oo­not­ta­via nuo­ria. Mi­tään pit­kiä vas­tauk­sia em­me saa­neet, mut­ta kui­ten­kin sen, et­tä ei­hän hä­nen enää kan­na­ta kes­ken­kään opis­toa jät­tää. Ei­pä niin.

Huo­nees­ta kuu­lui iloi­nen nau­ru ja pu­heen so­ri­na, kuin hil­jal­leen sol­ju­vas­ta ke­väi­ses­tä pu­ros­ta. ”Voi­ko ka­ve­rit tul­la yök­si meil­le? Voin­ko men­nä poi­kien kans­sa sau­no­maan? Voim­me­ko men­nä mei­dän au­tol­la opis­ton tal­vi­päi­vil­le?” Ne oli­vat tosi mie­lui­sia ky­sy­myk­siä! Ää­nes­sä ei ol­lut enää yk­si­näi­sen po­jan kal­va­vaa tus­kaa. Hymy oli pa­lan­nut huu­lil­le ja sy­dän oli saa­nut uu­den soin­nun. Var­jot oli­vat väis­ty­neet, ja ti­lal­le oli tul­lut valo ja au­rin­ko.