Vajaat kolme vuotta sitten kirjoitin ensimmäisessä blogissani siitä, miten olen opetellut sanomaan "kyllä”. Kirjoitin siitä, miten ein sanomisesta on tullut niin tavallista, että pohdin, olemmeko vaarassa menettää jotakin olennaista: yhteisen vastuun ja Siionin työn ilon. Ajattelin, että ehkä meitä tulisi rohkaista jälleen siihen, mikä on ollut Jumalan valtakunnan voima ja siunaus: yhteiseen tekemiseen ja toistemme kantamiseen.
Aiempi pohdintani ein liiallisesta korostamisesta on edelleen ajankohtainen. Edelleen ajattelen, että yhteinen työ tarvitsee tekeviä käsiä ja sydämiä ja että ihmiset saavat siitä usein enemmän kuin antavat. Edelleen uskon, että meidät on tarkoitettu yhteyteen toistemme kanssa eikä pelkkä oman elämän ympärille vetäytyminen kanna pitkälle.
Mutta elämä ei pysähdy yhden näkökulman kohdalle. Olen alkanut nähdä selvemmin sen toisen puolen, josta tuolloin kolme vuotta sitten kirjoitin vain pienesti: sen, että jokaisen jaksamisella on rajansa. Olen sittemmin pohtinut, milloin ”kyllä” on oikea vastaus ja milloin taas voi tai pitäisi uskaltaa sanoa ”ei”. Osaanko arvioida, milloin mieli ja sydän ovat auki niin, etten jäisi itsekkyyden, pelon tai epävarmuuden vuoksi sivuun niistä paikoista, joihin Taivaan Isä juuri ehkä haluaisi minut johdattaa? Milloin "ei” on oikea vastaus? Ei ein sanominen automaattisesti tarkoita sitä, ettenkö haluaisi olla avuksi. Eikä se automaattisesti tarkoita, että sydämeni olisi kiinni tai itsekkääksi käynyt. Kyse on siitä, että jokaisella meillä on rajamme.
Kun otin vastaan uuden vastuullisen tehtävän kotisiionissamme, ystäväni kysyi, miten aion jaksaa tehtävässä. Kysymys pysäytti. Sisimmässäni tiesin, että se oli oikea ja tärkeä kysymys. Vastasin kuitenkin luottavani siihen, että Taivaan Isällä on vara antaa tarvittavat voimat. Oman heikkouteni keskellä olen toistaiseksi saanut kokea, että voimia on myös annettu riittävästi – enemmän kuin arvelin niitä olevankaan.
Mutta ei Taivaan Isän ihmeellinen voima tee meistä rajattomia. Opinnoissa, työelämässä, perheessä ja Jumalan valtakunnassa jokaisella on aikansa ja vastuunsa, mutta jokaisella pitäisi olla myös paikkansa levätä. Ei ole hengellistä vahvuutta uuvuttaa itseään eikä hengellistä heikkoutta tunnistaa, että nyt en pysty enempään. Usko ja luottamus siihen, että Jumala kantaa, ei tarkoita sitä, että yhden ihmisen pitäisi olla kantamassa kaikkea. Edes kutsumus ei tee ihmisestä rajatonta.
Rauhanyhdistyksissä vastuu tuppaa usein kasaantumaan tietyille ihmisille, yleensä niille, jotka ovat valmiita sanomaan “kyllä”, venymään, tuuraamaan ja tarttumaan toimeen. En sano tätä syyllistäen ketään – en itseäni enkä muita. Näin vain usein käy. On epäilemättä totta, että toisille on myös annettu enemmän taitoja ja resursseja hoitaa asioita enemmän. Tähän kätkeytyy myös vaara, jossa ihminen ei itse tunnista omia rajojaan. Joskus rajojen asettaminen voi vaatia jopa ulkopuolisen puuttumista asiaan.
Jaksamisen raja on joskus hämmästyttävän häilyvä. Siksi ”ei” ja ”kyllä” eivät ole vastakkaisia sanoja, vaan saman viisauden kaksi puolta. Yhteinen työ ei ole koskaan yhden ihmisen varaan tarkoitettu. Sen voima on juuri siinä, että meitä on monta ja jokainen tuo omaa lahjaansa yhteiseen käyttöön sen verran kuin jaksaa ja kykenee. Keskinäinen rakkaus on sitä, että kenenkään ei tarvitse jaksaa yksin.
Blogit
Lukijan kuva
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Joulun sanomaa Vanhan testamentin lupauksesta Jeesuksen syntymään. Yksinlauluja ja duettoja kitaran, jousikvartetin ja basso continuon säestyksellä sekä lauluyhtye- ja soitinmusiikkia.
Tämänvuotisen joululehden teemana on lupaus. Lehdessä käydään läpi sekä Jumalan lupauksia ihmisille että ihmisten lupauksia Jumalalle ja toisilleen.