As­tun miet­te­li­ää­nä pa­ri­o­vis­ta si­sään. Vas­tas­sa­ni on pöy­tä­ryh­mä, jos­sa on nel­jä kä­sien­de­si­fi­oin­ti­pis­tet­tä. Hie­ron nes­tet­tä kä­sii­ni ja kat­se­len ym­pä­ril­le­ni. Iloi­sia il­mei­tä. Häm­men­ty­nei­tä­kin. Mi­ten täs­sä toi­mi­taan?

Sa­lin pen­kit on ryh­mi­tel­ty uu­des­taan: kak­si penk­kiä on työn­net­ty yh­teen. Näin on saa­tu väl­jem­mät kul­ku­väy­lät penk­ki­ri­vei­hin.

Is­tun ta­val­li­sel­le pai­kal­le­ni sa­liin. Per­heet ryh­mit­ty­vät is­tu­maan yh­teen, eh­kä eri pai­koil­le kuin ta­val­li­ses­ti.

Sä­es­tä­jä aloit­taa vir­ren “On rie­mu, kun saan tul­la, sun Her­ra temp­pe­liis”. Juu­ri so­pi­va vir­si tä­hän het­keen! Yh­dyn lau­luun. Mut­ta mitä kum­maa: ää­ne­ni ei kes­tä! Se vaap­puu vä­lil­lä fal­se­tis­sa, vä­lil­lä kä­hi­see kar­he­as­ti. Kuu­kau­sien lau­la­mat­to­muus­ko tem­pun teki?

Vii­si kuu­kaut­ta on ku­lu­nut sii­tä, kun vii­mek­si olen ol­lut rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä seu­rois­sa. Olin jo huo­les­tu­nut etu­kä­teen, saan­ko raa­hat­tua van­haa osaa­ni seu­roi­hin, kun se on tot­tu­nut ko­to­na ve­ny­mään seu­ro­ja ne­tis­tä kuun­nel­len.

Tut­tu veli kii­pe­ää pu­hu­jan­pai­kal­le. On hiu­kan lii­kut­tu­nut olo, mi­nul­la ja vel­jel­lä. Hä­nel­lä kuu­luu ol­leen vie­lä pi­tem­pi seu­ra­tau­ko. Puhe pää­see al­ka­maan. Olo on ihan ta­val­li­nen – näin täs­sä on is­tut­tu vuo­si­kau­det. Ei mi­tään suu­ria tun­tei­ta. Kes­ki­tyn kuun­te­le­maan sa­no­ja, joi­ta Ju­ma­la an­taa pal­ve­li­jal­leen. On huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­pi kes­kit­tyä sa­no­maan kuin net­ti­seu­rois­sa. Ei tar­vit­se vil­kuil­la kän­nyk­kää, ei se­lail­la päi­vän leh­teä, ei kier­rel­lä kas­te­le­mas­sa vi­her­kas­ve­ja, ei lait­taa ruo­kaa. Saa is­tua val­mii­seen ruo­ka­pöy­tään, elää juu­ri tätä het­keä, jon­ka Ju­ma­la on an­ta­nut.

Kun puhe lop­puu, saam­me oh­jei­ta seu­ra­käyt­täy­ty­mi­seen. Pois­tu­taan sa­lin ta­ka­o­sas­ta läh­tien, lai­te­taan läh­ties­sä­kin kä­si­de­siä. Toi­sel­le­kin pu­heel­le saa jää­dä, vaik­ka en­sim­mäi­nen puhe on tar­koi­tet­tu ris­ki­ryh­mil­le. Läh­den kui­ten­kin pois, kos­ka meil­lä on su­vus­sa rip­pi­juh­lat. Muu­ta­man sa­nan saan vaih­taa ys­tä­vien kans­sa. On ilo näh­dä kas­vok­kain ja vii­pyil­lä etei­ses­sä, ul­ko-ovel­la ja pi­hal­la, kuul­la ja ker­toa kuu­lu­mi­sia.

Toi­nen seu­ra­ker­ta on eri­tyi­nen, kos­ka sil­loin lau­le­taan ko­ro­na-ai­ka­na pois­nuk­ku­nei­den muis­tol­le. Mi­nun­kin äi­dil­le­ni. Pap­pi­ve­li pu­huu muis­to­sa­nat vii­del­le si­sa­rel­le ja vel­jel­le, kuo­lin­päi­vä­jär­jes­tyk­ses­sä. “Iha­na rau­han­ran­ta, su­loi­sen le­von an­taa.” Lii­kut­ta­via sa­no­ja ih­mi­sen elä­män raa­dol­li­suu­des­ta, ko­et­te­le­muk­sis­ta, sai­rau­des­ta, mut­ta myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan löy­tä­mi­sen ilos­ta yh­den­nel­lä­tois­ta het­kel­lä. Mi­nun­kin lau­lu­ää­ne­ni on nyt kun­nos­sa, kun se on saa­nut har­joi­tus­ta.

Pu­hu­ja­ve­li pu­he­lee meil­le su­re­vil­le ko­ke­muk­ses­ta. Hän oli vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa kak­si vuot­ta sit­ten. Ju­ma­la an­taa vel­jel­le pu­hut­ta­vak­si loh­dut­ta­via sa­no­ja. Kaik­kien us­ko­vais­ten läh­tö ei ta­pah­du rau­hal­lis­ta nuk­ku­en pois. Voi ol­la ah­dis­tus­ta, ki­pu­ja ja pel­ko­a­kin läh­dön­het­kel­lä. Pu­hu­ja muis­te­lee Jee­suk­sen kuo­lin­het­keä ris­til­lä: "Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si mi­nut hyl­kä­sit." Va­vah­dut­ta­vaa ja loh­dul­lis­ta.

Seu­ra­vie­raat siir­ty­vät rau­hal­li­ses­ti pois sa­lis­ta. Jää hiu­kan or­po olo. Ei yh­teis­tä kah­vi­het­keä, ei su­run­va­lit­te­lu­ja ja ko­ke­mus­ten ja­ka­mis­ta niin kuin ta­val­li­ses­ti muis­to­sa­no­jen jäl­keen. Nii­tä oli­sin nyt kai­van­nut. Kaik­ki vain ha­jaan­tu­vat hil­jak­seen omiin ko­tei­hin­sa.

Em­me ole vie­lä voi­neet pa­la­ta täy­sin nor­maa­liin seu­ra­käy­täy­töön. Olen kui­ten­kin ta­vat­to­man iloi­nen, kun olem­me saa­neet jo tul­la yh­des­sä kool­le. Vaik­ka ra­joi­tuk­sin.