Kang, kang! Ne ovat palanneet. Joella lepää toistakymmentä laulujoutsenta sorjia kaulojansa ojennellen. Siitä se alkaa – keväisen levottomuuden aika.
Asun pellon ja joen välissä. Joka kevät tuo valkea näky hämmentää, nytkö ne ovat tulleet. Kun sänki paljastuu pellolta ja joen sula laajenee, alkavat joutsenten ylilennot. Aamulla ne lentävät pellolle ruokailemaan ja illan tullessa joelle lepäämään. Torven törähdyksen kuullessaan on rynnättävä pihalle niiden lentoa katsomaan. Ilta kuluu ovea aukaistessa ja sulkiessa. Lintujen lento on nähtävä ja torven helähdykset kuultava.
Aurinkoa lupaava aamu herättää levottomuuden. Töiden jälkeen on kiireesti päästävä ulos. Termospullo meinaa kaatua kiireessä, eikä reppua tahdo löytyä. Kesäaikaan siirryttäessä on iltaisinkin valoisaa aikaa ulkoilla ja katsella auringonlaskun värejä veden pinnassa.
Suuntaan kulkuni Utajärven Sotkajärvelle. Sotkanhelmen leirikeskuksen edessä on Määtänsaari, jonne menee pikkuruinen silta. Pian olen kulkenut kilometrisen saaren päästä päähän. Määtänsaari vaikuttaa luonnon muovaamalta toisin kuin sen vieressä oleva pieni saari.
Joki virtaa voimalla, mutta se on oudon näköinen. Virta on liian teknisen näköinen, luonnottoman kapea saari keskellään. Jokiuoma ja saari onkin muotoiltu valtavalla Marionin kauhalla. Millaiselta joki näytti alkuperäisessä uomassaan? Virtaava vesi kuitenkin sykähdyttää, mieleen pyrkii jo kesän häivähdys.
Muistelen toista saarta, se on etananmuotoinen. Oikeastaan niitä on kaksi, toinen isompi ja toinen sen pikkuveli. ärjänsaari on uhmannut aaltojen alati rantoja vyöryttävää voimaa. Hiekkatörmät ovat valuneet talven tuulen ja kesällä veden hiomina järveen. Honkien juuret koukistelevat rinteillä, runko taistelee maan vetovoimaa vastaan. Lopulta puun on annettava periksi. Rymisten se rojahtaa rantaveteen, jokin juurakko jää kuitenkin imemään ravintoa maaperästä. Elämä jatkuu, vaikkakin epämukavassa asennossa.
ärjä on lumonnut minut. Hiekkaperäisessä maassa tönöttävät tukevat männyt, rannoilla huojuvat tervalepät, koivujen rungot ponnistavat lyhyinä, käkkyräisinä niukasta alustasta. Korppi korahtelee tarkkaavaisena männyn latvassa. Hiljaisuus imaisee sisäänsä, pysäyttää ajankulun. Tuuli kuhahtelee, huojuvien männynrunkojen välejä raidoittaa sininen taivas.
Pidän saarista, koska niillä on rajat. Kun kuljen hetken yhteen suuntaan, olen saaren reunalla. Vaihdan suuntaa ja ennen pitkää hahmotan saaren toisen reunan. Saarella on salaisuutensa, kaukana mantereesta.
Määtänsaaren ja mantereen välissä kiemurtelee pienoinen virta. Aurinko heijastuu veden pinnasta ja kun tuuli liikuttaa joen pintaa, puhkeaa se tuikkimaan. Miksi sanotaan, että tähtitaivas tuikkii? Tähdethän kiiluvat jähmettyneinä tammikuun illan pakkastaivaalla. Sen sijaan vesi tuikkii auringossa ja tuulessa. Metsä on vihreä – männyt, katajat, rahkasammal, puolukanvarvut. Pilviverho saavuttaa auringon, maisema muuttuu yksiulotteiseksi.
Olo on tyyni ja onnellinen. En kaipaa minnekään, ei puutu mitään. Mielessäni heräilee lupaus. Tiedän, että tämä hetki ei kestä loputtomiin. Siksi se on tärkeä. Levottomuus jää kytemään.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys