Hau­taus­maan nur­mik­ko ri­ti­see kel­tai­se­na kui­vuut­taan. Yl­lät­tä­vän mo­nel­la hau­dal­la ku­kat kui­ten­kin kuk­ki­vat re­he­väs­ti. Pel­lon ta­ka­na Ou­lu­jär­vi le­pää rau­hal­li­se­na. Au­rin­gon sä­teet sii­vi­löi­ty­vät jo viis­tos­ti ku­va­kir­kon ta­kaa. Hei­nät huo­ju­vat hau­raan rus­kei­na tuu­les­sa. Joil­ta­kin pel­loil­ta on vil­ja jo pui­tu. Vie­rei­sel­lä pel­lol­la seis­tä tö­nöt­tää vie­lä ok­ran­kel­tai­nen oh­ra. Kel­tai­set kor­ret sei­so­vat ta­na­kas­ti ri­vis­sä kuin so­ti­laat kie­mur­te­le­vis­sa jo­nois­sa. Kur­rui-krro, kurr, kur­rui-krro, kurr, kirr, kirr! Kur­jen huu­to!

Yh­täk­kiä mie­leen va­lah­taa ras­kas su­ru­mie­li­syys: syk­sy. Mi­ten jak­san taas vii­le­ne­vän sään, ki­re­ät pak­ka­set, pi­me­ät il­lat, sy­si­mus­tat yöt. Ah­dis­taa, pala nou­see kurk­kuun. On­ko hel­tei­sen ke­sän jäl­keen vai­ke­am­paa tyy­tyä ke­sän päät­ty­mi­seen? Luu­li­si asi­an ole­van juu­ri toi­sin­päin. Vai te­kee­kö van­he­ne­mi­nen so­peu­tu­mi­sen pi­me­ään ja kyl­mään ras­kaam­mak­si? On­ko se ikään­ty­mi­sen tuo­maa tur­vat­to­muut­ta? Nuo­re­na syk­sy oli mi­nul­le mie­lei­nen kyp­sy­mi­sen vuo­de­nai­ka. Tai pi­dän vie­lä­kin syk­sys­tä, mut­ta kun se en­nus­taa pi­me­ne­vää! Pi­tää pa­kot­taa mie­li toi­veik­kaak­si: ke­vät ja valo tu­le­vat taas. Toi­saal­ta on­han tal­ves­sa­kin oma vie­hä­tyk­sen­sä.

Lei­kit­te­len jos­kus aja­tuk­sel­la, et­tä meil­lä oli­si läpi vuo­den lä­hes yh­tä pit­kä päi­vä ja yö ku­ten Ete­lä-Eu­roo­pas­sa. En­tä jos pi­meä tu­li­si ai­na seit­se­män mais­sa il­lal­la ja au­rin­ko nou­si­si seit­se­män ai­koi­hin aa­mul­la? Oli­si­ko pi­meys hel­pom­pi kes­tää? Mat­kail­les­sa­ni Vä­li­me­ren mais­sa au­rin­gon­las­ku mer­kit­see mi­nul­le yö­tä, jol­loin on ai­ka ve­täy­tyä si­säl­le ja aset­tua nuk­ku­maan. Sik­si il­ta tun­tuu­kin pit­käl­tä, kun ul­ko­na on vie­lä läm­min­tä ja elä­mää.

Mo­nes­ti ih­met­te­len, mik­si Luo­ja on pais­kan­nut mei­dät po­loi­set asu­maan tän­ne poh­joi­sel­le pal­lon­puo­lis­kol­le kes­kel­le han­kia, pi­me­ää ja kyl­mää, jos­sa elä­mi­nen vaa­tii ta­vat­to­mas­ti ener­gi­aa. Mut­ta jos näin ei oli­si, jäi­si­kö ke­vään rä­jäh­tä­vä voi­ma ko­ke­mat­ta? Puut­tui­si ke­sän yö­tön yö. En ole bi­o­lo­gi, jo­ten en tie­dä, vaa­ti­vat­ko jot­kin luon­no­nil­mi­öt juu­ri täl­lai­sen vuo­de­nai­ko­jen kier­ron. Oli­si­ko poh­joi­sen asuk­kaan mie­len­laa­tu eri­lai­nen, vä­hem­män ras­kas­mie­li­nen, jos voi­mak­kaat vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lut puut­tui­si­vat?

Ke­sän kuu­mim­pien hel­tei­den, kirk­kaan tai­vaan ja läm­pi­mien ve­sien me­lon­ta­lo­man ai­kaan pu­he­li­mee­ni tuli vies­ti: ko­ti­sii­o­nim­me kes­kel­tä on per­hee­näi­ti kut­sut­tu van­hurs­kas­ten le­poon. Het­kes­sä aja­tuk­set ju­mit­tui­vat kier­tä­mään ke­hää: Mik­si niin nuo­ren piti kuol­la, mi­ten per­he jak­saa? Mik­si pien­ten las­ten äi­din vuo­ro oli nyt, oli­si­han jou­ti­laam­pi­a­kin läh­ti­jöi­tä ol­lut? Moni van­hus odot­taa kut­sua tai­vaan ko­tiin. Päi­vät ja yöt ovat ki­pua täyn­nä. Tai oli­si­han mei­tä mon­ta per­hee­tön­tä, joi­ta ei­vät jäi­si pie­net lap­set ikä­vöi­mään, ajat­te­lin. Häm­men­nyk­sen kes­kel­lä en ym­mär­rä muu­ta kuin ru­koil­la, et­tä tai­vaan Isä osoit­tai­si eri­tyis­tä rak­kaut­ta äi­din ja vai­mon me­net­tä­neil­le.

Mie­li ka­pi­noi. Mut­ta Ju­ma­lan ai­ka on toi­nen kuin ih­mi­sen. Vain Ju­ma­la tie­tää läh­tö­jär­jes­tyk­sen. Jos se mää­räy­tyi­si sen mu­kaan, kuka on tar­peel­li­nen, ma­sen­tai­si se miel­tä. Toi­nen oli­si tär­ke­äm­pi tois­ta. On Ju­ma­lan vii­saut­ta, et­tä näin ei ole. Us­kon kaut­ta ym­mär­räm­me, et­tä kun päi­vät ovat täyn­nä, nii­tä ei voi ih­mi­nen jat­kaa. Läh­ti­jän elä­mä oli täy­si, ja Ju­ma­la oli hä­net läh­te­mi­seen val­mis­ta­nut. Kui­ten­kin aja­tus kuo­le­mas­ta kes­kel­lä heh­ku­vaa ke­sää ja kuk­ki­vaa luon­toa tun­tui kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä.

Ju­ma­la on aset­ta­nut ih­mi­sel­le elä­män ja asu­mi­sen ajat ja ra­jat ja on lupa luot­taa, et­tä niin on hyvä. Luo­ja il­moit­taa it­sen­sä luon­nos­sa ja ih­mis­ten koh­ta­lois­sa. Hän pu­hut­te­lee mei­tä, kun jon­kun ys­tä­vän elä­mä päät­tyy var­hain. Se py­säyt­tää mei­dät ajal­li­siin asi­oi­hin kiin­ty­vät ky­sy­mään, mikä on elä­män tar­koi­tus. Ajat­te­len, et­tä vas­taus on sel­vä. Ju­ma­la on luo­nut mei­dät ian­kaik­ki­suut­ta var­ten. Pit­kä­kin elä­mä on sii­hen ver­rat­tu­na ly­hyt.

Us­kon­si­sa­ren muis­tol­le lau­let­tu Sii­o­nin lau­lu sa­noit­taa kes­kei­sen: ”Ei enää las­ke päi­vä, yön var­jot saa­vu­ta, ei ruu­mis kär­si­vä­nä aa­mua odo­ta, vaan au­tu­ai­na jaam­me tai­vais­ta iloa, koh­taam­me Ku­nin­kaam­me elä­män­vir­ral­la. Ju­ma­lan luo­na kai­kuu vain ää­net kii­tok­sen, on jää­nyt kaik­ki kai­puu ja ai­ka maal­li­nen.” Tai­vaas­sa ei ole enää yön pi­meyt­tä ei­kä tal­ven kyl­myyt­tä.