On­ko si­nul­la ys­tä­vää ja lä­heis­tä, joka ru­koi­lee kans­sa­si ja puo­les­ta­si? Mi­nul­la on, ja olen sii­tä kii­tol­li­nen. Toi­von si­nul­le­kin täl­lais­ta ys­tä­vää.

Jaam­me ys­tä­vä­ni kans­sa usein pu­he­li­mes­sa ja vies­teil­lä huo­li­am­me ja pel­ko­jam­me. Pyy­däm­me, et­tä saat­to­mies huo­kai­si­si asi­as­sa Ju­ma­lan puo­leen, ru­koi­li­si Ju­ma­lan apua. Van­han sa­nan­las­kun mu­kaan ja­et­tu taak­ka puo­lit­tuu. Se on tot­ta. Kun saan ker­toa ys­tä­väl­le­ni, mitä taak­ko­ja kan­nan, kuor­ma ke­ve­nee. Elä­män poh­ja­mu­dis­sa räm­pies­sä ei it­se ai­na jak­sa ru­koil­la, mut­ta voi luot­taa, et­tä ys­tä­vä muis­taa mi­nua.

Kun ru­koi­len, ha­lu­an li­sä­tä sii­hen sa­nat: Isä, ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si. Jos­kus te­kee ki­pe­ää, kun oma tah­to ja suun­ni­tel­mat ei­vät to­teu­du. Ju­ma­lan tah­to voi ol­la toi­nen. Mie­li rau­hoit­tuu, kun sen ym­mär­tää. Ju­ma­la tie­tää par­hai­ten, mikä on meil­le hy­väk­si.

Ru­kouk­sen si­säl­tö voi vaih­del­la. Se on kui­ten­kin ai­na sy­dä­men pu­het­ta Ju­ma­lal­le. Nuo­rem­pa­na jak­soin ris­tiä il­lal­la kä­te­ni ja pu­kea sa­noik­si aja­tuk­se­ni, huo­le­ni, ah­dis­tuk­se­ni, pyyn­tö­ni. Jos­kus kii­tok­sen­kin. Jos en sa­no­ja löy­tä­nyt, il­mai­sin pyyn­tö­ni Her­ran siu­nauk­sen tai Isä mei­dän ru­kouk­sen sa­noin. Ne si­säl­tä­vät kai­ken.

En­tä jos mi­nul­la ei oli­si ru­kouk­sen mah­dol­li­suut­ta? Mi­hin sil­loin luot­tai­sin, ke­nel­le pu­hui­sin huo­le­ni? Kuka kul­ki­si rin­nal­la­ni? En löy­dä it­ses­tä­ni sel­lais­ta vah­vuut­ta, jon­ka va­ras­sa pel­käs­tään us­kal­tai­sin tai edes ky­ke­ni­sin kul­ke­maan mat­kaa­ni.

Ru­kous kuu­luu olen­nai­ses­ti myös seu­ra­pu­hee­seen. Seu­ro­jen aluk­si hil­jen­ny­tään ru­kouk­seen. Koen, et­tä on pyhä het­ki, kun sa­nan­pal­ve­li­ja ris­tii kä­ten­sä Raa­ma­tun ää­res­sä ja pyy­tää, et­tä Ju­ma­la siu­nai­si seu­ram­me. Us­kon, et­tä ru­kous luo kuu­li­jal­le tur­val­li­sen mie­len ja vah­vis­taa pu­hu­jaa hä­nen teh­tä­väs­sään.

Vii­me ai­koi­na olen huo­man­nut, et­tä ru­kouk­se­ni on ku­tis­tu­nut huo­kauk­sek­si, kah­dek­si sa­nak­si: Ju­ma­la au­ta! Ju­ma­la var­je­le! Tai jos­kus kol­mek­si: Tai­vaan Isäl­le kii­tos! Kui­ten­kin koen, et­tä nämä sa­nat riit­tä­vät nyt. Saan luot­taa, et­tä Isä tie­tää pyyn­tö­ni ja tar­pee­ni en­nen kuin ne edes muo­tou­tu­vat mie­les­sä­ni.

Eh­kä ru­kouk­sen mer­ki­tys on­kin se, et­tä saa luot­ta­vai­sel­la lap­sen mie­lel­lä kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen. Oleel­lis­ta ei ole se, et­tä pyy­tää, vaan se, et­tä saa luot­taa. Ju­ma­lan hyvä tah­to koh­dal­lam­me to­teu­tuu, ru­koi­lem­me tai em­me.