Utasen voimalaitoksella on tuttu tohina, kun saavun yömelontaosuuden vaihtopaikkaan. Melojat etsivät välineitään ja toisiaan, kulkevat kiireisesti paikasta toiseen. Ilma kuhisee lähdön levottomuutta.
Olen osallistumassa Suomi Meloo -tapahtumaan. Kanoottiviesti melotaan vuosittain kesäkuun toisella viikolla. Tapahtumaa on järjestetty vuodesta 1985 lähtien, ja vuonna 2007 se järjestettiin kotivesistössäni Sotkamon ja Oulujärven reitillä Kuhmosta Ouluun. Olin mukana melomassa Sipoon melojien joukkueessa.
Siirrymme voimalaitoksen alapuolelle, jossa katselen epäillen virran voimaa: miten tuohon pyörteikköön kajakilla siirrytään. Melontakaverina kaksikossa minulla on jälleen tottunut meloja, jonka neuvojen mukaan luotsaudumme virtaan.
Kokeneet melojat saavat luvan siirtyä virran yli vastarannalle odottelemaan lähtökäskyä. Taitavasti he temppuilevat pyörteissä, kääntävät kajakkinsa vastavirtaan, parkkeeraavat rannan tyyneen suvantoon. Me emme ylitä virtaa, vaan melomme pieneen lahdelmaan, johon jäämme odottelemaan toisten selviytymistä vesille. Viereemme kertyy vähitellen muitakin kajakkeja. Pidämme toistemme kajakeista kiinni tiiviissä rykelmässä.
Noin 70 kajakin siirtyminen virtaan vie aikaa puolisen tuntia. Johtomeloja kehottaa meitä pysyttelemään keskellä kanavaa, mikäli haluamme hyötyä virran voimasta. Edessä on 19 kilometrin matka, johon on varattu aikaa kahdeksan tuntia. Kello on kymmenen illalla ja melontailma erinomainen. Aurinko paistaa pilvien lomasta, vaikuttaa siltä, että emme saa sadetta.
Tätä osuutta olen odottanut. Haluan nähdä kymmenien kajakkien täyttämän jokiuoman. Haluan kokea yöllisen joen tenhon. Lähtömme on varmasti sykähdyttävä näky ylhäältä voimalaitossillalta.
Virrassa melominen on uutta minulle. Kajakkimme liikkuu yllättävän helposti. Virta ei viekään holtittomasti, vaan ohjattavuus säilyy. Välillä lepuuttelemme, nostamme melat ylös vedestä, varomme, ettemme sohi viereistä melojaa. Annamme virran kuljettaa.
Kajakit kertyvät vierekkäin, limittäin, tarttuvat toisiinsa kiinni. Joku kajakki kulkeutuu poikittain, toinen kulkee joen suuntaisesti. Muodostuu mutkitteleva jono, joka etenee virran mukana. Olen yksi osa karavaania, osa virtaa. Kuuntelemme jokea. Lehtokerttu ja punakylkirastas lurittavat lumoutuneena kesäyön kauneudesta. Vaihdamme verkkaisesti muutaman sanan keskenämme. Vieressä lipuva on minulle vieras, mutta yhteinen kokemus lähentää.
Aikamme liu’uttuamme johtomeloja kehottaa meitä laskemaan melat veteen. Etsimme lavalle paikkaa vedestä, odotamme kärsivällisesti vuoroamme. Joen yöllinen pyhyys tekee melojasta nöyrän.
Kaivettu jokiuoma loppuu, saavumme Sotkajärvelle. Järvi on tyyni, ensimmäiset melojat rikkovat mustan peilipinnan. Katselen sivulleni. Melomme rytmikkäästi, tiiviissä rykelmässä äänettömässä kesäyössä.
Näky on hypnoottinen. Melat nousevat ja laskevat lähes yhtä aikaa. Melojapatja etenee keveästi, kajakit tuskin koskettavat veden pintaa. Patjan imu kuljettaa, saa pysymään ryhmän mukana. Kiidämme unenomaisessa tyhjyydessä. Särkyvän vedenpinnan ääni todistaa, ettei näky ole vain kuvitelmaa. Vauhdilla liidämme maatauolle Sotkan Leirikeskukseen.
Vuoden 2007 Suomi Meloo –tapahtumassa on ensimmäistä kertaa naisten osuus. Jotkut nuorukaiset eivät sitä näköjään sulata, sillä tunnistan ainakin kolme miehistä naishahmoa. Heidät kelpuutetaan osuudelle Pällistä Pyhäkoskelle, mutta pyydetään ystävällisesti pysyttelemään jälkijoukoissa. Jokiosuutta on mainostettu hienoimmaksi, alkuperäisimmäksi maisemaksi Oulujoella. Ilmeisesti miehet haluavat olla mukana todistamassa asiaa, ettei se jää pelkästään naisten puheiden varaan. Minulle jokiuoma on tullut soutamalla tutuksi, nyt ihastelen sitä menosuuntaan.
Kapeassa jokiuomassa lipuu noin 60 melojaa. Rannan koivut, tervalepät ja pajut seuraavat menoamme. Jossakin kukkivat vielä viimeiset rentukat. Kesäyössä tuoksuvat väkevästi tuoreet koivun lehdet. Aurinko on noussut, yölinnut tarinoivat. Rantasipi huutaa kaihoaan joen yllä. Usva viipyilee tyynen vedenpinnan päällä. On kesäyön syvä hetki. Joki kuljettaa, kääntyilee viehkeästi vaimeina mutkina. Tarkoituksenamme on meloa kolmen ja viiden välillä kahdeksan kilometrin matka.
Onko naisten melominen erilaista kuin miesten? Ainakin etenemme verkkaisesti. Johtomelojan on vaikea pysytellä kärjessä. Ehkä hän haluaa kunnioittaa joen yöllistä rauhaa. Tosin hän välillä virittelee yhteislaulua, kovaäänisessä voimistunut ääni särkee mieleni pyhyyden. Leppeä melontatahti saa vähitellen vilunväreet puistattamaan kehoani, haluaisin edetä ripeämmin. Aamuyön sietämätön väsymys ja kärsimättömyys hiipivät mieleeni. Jokin tässä osuudessa riitelee minun yöllistä mielentilaani vastaan.
Vien melontakaverini hänen yöpaikkaansa ja palaan kotiini. Takana on unelmamelonta: kesäyön tyyni vedenpinta, auringonnousunhetki, yölintujen laulu puhdistivat mieleni kirkkaaksi. Lihakseni eivät ole niin kipeät kuin edellisen yömelonnan jälkeen. Kajakin säädöt osuivat paremmin kohdalleen. Kello on kohta kuusi. Ennätän nukkua kolme tuntia ennen seuraavalle eli viimeiselle osuudelle siirtymistä. Laittaudun vuoteeseen, liu’un unien keveille laineille.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys