Sei­som­me Lars Levi La­es­ta­diuk­sen hau­dal­la Ruot­sin Pa­ja­las­sa. Erk­ki Ala­saa­re­la ker­too, kuin­ka Les­ta­diuk­sen kuo­le­ma vuon­na 1861 ai­heut­ti hä­nen us­ko­nys­tä­vis­sään hä­tää ja pel­koa sii­tä, kuka saar­naa elä­vää us­koa Les­ta­diuk­sen kuo­le­man jäl­keen. Vii­mei­siä jää­hy­väi­siä oli tul­lut jät­tä­mään ih­mi­siä ”yh­dek­säs­tä pi­tä­jäs­tä, kol­mes­ta val­ta­kun­nas­ta ja nel­jäs­tä eri kie­li­kun­nas­ta”.

Olen Reis­jär­ven opis­ton jär­jes­tä­mäl­lä rus­ka­ret­kel­lä, kul­ke­mas­sa La­es­ta­diuk­sen ja­lan­jäl­jil­lä. Mat­ka kul­kee Pa­ja­lan, Ar­jep­lo­gin ja Jäck­vi­kin kaut­ta.

Ala­saa­re­la lu­kee ot­teen La­es­ta­diuk­sen lä­hei­sen työ­to­ve­rin Ju­ha­ni Raat­ta­maan pu­hees­ta, jos­sa hän loh­dut­ti saat­to­vä­keä: ”Hän lä­het­tä­köön vie­lä suu­res­ta ar­mos­tan­sa jon­kun us­kol­li­sen pai­me­nen Poh­jan maal­le ruok­ki­maan Jee­suk­sen lam­pai­ta ja ka­rit­soi­ta. Mur­heel­li­set lam­paat, va­pi­se­vat ka­rit­sat, mis­sä teil­lä nyt on muu­al­la tur­vaa kuin sen suu­ren ih­meel­li­sen pai­me­nen ty­kö­nä, joka on pan­nut hen­ken­sä lam­mas­ten edes­tä, ko­koon­tu­kaa usein hä­nen ty­kön­sä syö­mään nii­tä ter­veel­li­siä ruo­ho­ja, jot­ka kas­va­vat yrt­ti­tar­has­sa ja Gol­ga­tan mä­el­lä. Sam­mut­ta­kaa elä­män ve­del­lä sie­lun­ne jano, kun­nes pai­men tu­lee tei­tä vie­mään poik­ki Jor­da­nin vir­ran, sii­hen maa­han, mis­sä ei ole su­sia ei­kä pe­to­ja.”

Lau­lam­me hau­dal­la Sii­o­nin lau­lun Au­rin­kom­me ylös­nou­si. Het­ki on vai­kut­ta­va. Olem­me saa­neet näh­dä, kuin­ka La­pis­ta läh­te­nyt he­rä­tys on le­vin­nyt ja yhä le­vi­ää laa­jal­le alu­eel­le ym­pä­ri maa­il­maan.

Les­ta­diuk­sen saat­to­jou­kon tun­teet ovat mi­nul­le­kin tut­tu­ja. Kun us­ko­vai­nen mum­mo­ni kuo­li, koin sa­man­kal­tais­ta tur­vat­to­muut­ta ja pel­koa. Mum­mo oli pu­hu­nut ko­to­na­ni us­ko­mi­sen asi­as­ta. Mum­mo asui per­hees­säm­me, ja hä­nen luo­naan vie­rai­li us­ko­vai­sia ys­tä­viä. Hä­tään­nyin, et­tä jääm­me yk­sin, ei mei­tä enää muis­te­ta.

Lap­se­na ko­ke­ma­ni pel­ko ei ole käy­nyt to­teen. Ei mei­tä ole unoh­det­tu, ja Ju­ma­la on aut­ta­nut mei­dät si­sa­ruk­set ja van­hem­pam­me elä­vään us­koon.

Ruot­sin-ret­keem­me mah­tuu myös muu­ta­man tun­nin pa­ti­koin­ti­reis­su Märk­ber­gent­sin luon­non­suo­je­lu­a­lu­eel­la. Pol­ku seu­rai­lee Märk­fors­se­nin kos­ken ran­taa. Me ku­vaa­mi­ses­ta in­nos­tu­neet tai­tei­lem­me mus­til­la ran­ta­ki­vil­lä hen­kem­me kau­pal­la. Vesi ve­tää puo­leen­sa. Kos­ken ko­hi­na rau­hoit­taa, ei­kä vih­re­än­val­ke­an ve­si­ryö­pyn ih­met­te­le­mi­seen ja ku­vaa­mi­seen väsy.

Pe­ril­lä laa­vul­la erä­hen­ki­set pa­ti­koi­jam­me jo ke­rää­vät ym­pä­ris­tös­tä ri­sua ja puu­ta. Yk­si vuo­lee kie­hi­siä, toi­nen aset­te­lee pölk­ky­jä nuo­ti­o­pai­kal­le. Pian mak­ka­ra­tu­li roi­hu­aa sa­tees­ta huo­li­mat­ta.

Kas­vi­a­si­an­tun­ti­jam­me Erk­ki Ala­saa­re­la esit­te­lee löy­tä­mään­sä kel­ta­sa­raa, jo­hon liit­tyy mie­len­kiin­toi­nen ta­ri­na. La­es­ta­dius oli piir­tä­nyt kas­vis­ta ku­van Svensk Bo­ta­nik -kas­vi­kir­jaan. Ky­nän jäl­keä ih­me­tel­tiin: kuin­ka joku hen­ki­lö tiet­tö­mien tai­pa­lei­den ta­ka­na il­man ku­va­kir­jaa sen ai­kai­sil­la vä­li­neil­lä on­nis­tui piir­tä­mään niin tai­dok­kaan ku­van.

Vaik­ka rus­ka ei ole­kaan par­haim­mil­laan, tuo­vat mai­se­mat mie­lee­ni syk­syyn kuu­lu­vaa su­ru­mie­li­syy­den tun­tua, jota myös läh­din mat­kal­ta ha­ke­maan. Kuo­hu­vat kos­ket ja pu­rot, si­ni­set vaa­rat ja tun­tu­rit, kuu­lak­kaan tyy­ni Hor­na­van jär­vi aa­mu­au­rin­gon va­los­sa.

Hie­not ko­ke­muk­set jät­tä­vät mat­ka­lais­ten mie­liin toi­veen uu­des­ta mat­kas­ta. Kaa­re­su­an­to ja Kvik­k­jokk jäi­vät vie­lä nä­ke­mät­tä.

Koen, et­tä mat­ka sy­ven­tää ke­säl­lä lu­ke­ma­ni Avaa suu­si pääs­ky­sen poi­ka -te­ok­sen si­säl­töä. Ha­lu­an lu­kea sen uu­des­taan. Pää­tän kai­vaa kir­ja­hyl­lys­tä­ni myös Mar­jat­ta Säk­ki­sen kir­joit­ta­man Tun­tu­rit kuk­ki­vat- ja Sep­po Lo­hen Sy­dä­men kris­til­li­syys -te­ok­set.