Home, sweet home! Ma­koi­len sän­gys­sä ja odot­te­len un­ta. Mie­le­ni on ih­met­te­le­vä ja kii­tol­li­nen. Olen ol­lut vii­kon­lo­pun kurs­sil­la Reis­jär­ven opis­tol­la.

Kun kurs­si­a­jan­koh­ta lä­hes­tyi, al­koi huo­li hii­piä mie­lee­ni. Mi­ten saan nu­kut­tua vie­raas­sa pai­kas­sa? Ai­na­kin oma tyy­ny on otet­ta­va mu­kaan. Jak­san­ko is­tua tun­ti­kau­sia? Se te­kee ke­ho­ni ki­pe­äk­si ja le­vot­to­mak­si. Pi­tää läh­teä työ­vii­kon jäl­keen suo­raan töis­tä aja­maan, ken­ties huo­nol­la ke­lil­lä. Pi­me­äs­sä, yk­sin!

Tun­tui, et­tä tie nou­see pys­tyyn. Yön hil­jai­si­na het­ki­nä aja­tuk­set syk­ky­röi­tyi­vät: en jak­sa, en sel­viä. On­ko ol­len­kaan jär­ke­vää läh­teä vä­syt­tä­mään it­se­ään vii­kon­lo­puk­si? Ei oli­si mah­dol­lis­ta käy­dä len­kil­lä ei­kä le­vä­tä päi­väl­lä, mi­hin olen tot­tu­nut ja mitä ke­ho­ni tun­tuu vaa­ti­van. Il­lat ve­nyi­si­vät kym­me­neen, en­kä pää­si­si kaar­rat­te­le­maan yö­tä koh­ti niin ai­kai­sin kuin uni­ryt­mi­ni vaa­tii. Maa­nan­tai­aa­mu­na täy­tyi­si vie­lä jak­saa läh­teä työ­viik­koa aloit­ta­maan.

Sää­kin mie­ti­tyt­ti. Al­ku­vuo­si on ol­lut ajo­ke­lien puo­les­ta vaih­te­le­va, vä­lil­lä lun­ta on tul­lut val­ta­vas­ti, vä­lil­lä vet­tä. Tiet ovat ol­leet mil­loin pöl­ly­ä­vän lu­men, mil­loin soh­jon pei­tos­sa. Seu­raa­va­na päi­vä­nä tien pin­ta saat­taa­kin ol­la jo jäi­nen. Reit­ti Reis­jär­vel­le kul­kee mel­ko pie­niä tei­tä pit­kin, jo­ten odo­tet­ta­vis­sa oli mitä vain. Eh­kä mäet oli­si­vat jääs­sä, mut­kat po­lan­tei­sia, ajou­ra ka­pea. Kurs­si­vii­kon­lop­pu tu­li­si siis luul­ta­vas­ti ole­maan ka­tast­ro­fi, mie­tin.

Kui­ten­kin pää­tin läh­teä, vaik­ka vä­hän jän­nit­ti. Ajat­te­lin, et­tä per­jan­tai-il­ta me­nee it­ses­tään ja lau­an­tai­na saan jo aja­tel­la, et­tä huo­men­na pää­see ko­tiin. Kyy­ti­kin jär­jes­tyi kim­pas­sa ys­tä­vien kans­sa. Oli hel­po­tus, kun per­jan­tai­na ei tar­vin­nut men­nä työ­pai­kal­le ja läh­tö oli­si vas­ta il­ta­päi­väl­lä.

Per­jan­tai koit­ti au­rin­koi­se­na, au­rin­gon­las­kun va­loa riit­ti al­ku­mat­kal­le. Täy­si­kuu mol­lot­ti tai­vaal­la ja Ve­nus lois­ti kirk­kaa­na. Pak­kas­ta oli hiu­kan. Vii­tos­tie oli hy­väs­sä ajo­kun­nos­sa. Mut­ta an­na­han ol­la, ajat­te­lin, kun kään­ny­tään Kok­ko­lan tiel­le, vai­keu­det al­ka­vat. Mut­ta mitä vie­lä: tie oli ta­sai­nen, hy­vin höy­lät­ty, to­sin ohu­en jään peit­tä­mä. Mä­et­kin oli­vat pie­nen­ty­neet ole­mat­to­miin, mut­kat suo­ris­tu­neet.

Ker­ke­sin mat­kan ai­ka­na to­de­ta ai­na­kin nel­jä ker­taa mat­ka­to­ve­reil­le­ni, et­tä en oli­si iki­nä us­ko­nut ajo­ke­liä näin hy­väk­si. Kuun­va­los­sa ih­met­te­lim­me poh­jan­maan lu­met­to­mia pel­to­ja. Ihas­te­lim­me Ve­nuk­sen sa­ka­roi­ta, jot­ka eroit­tui­vat kirk­kai­na kuin jou­lu­täh­des­sä ik­ku­nas­sa. Jut­tu luis­ti.

Opis­tol­le saa­vut­tu­am­me siel­lä oli täy­si höy­ry pääl­lä. Pik­ku­hil­jaa ku­kin kurs­si löy­si oman sop­pen­sa ja yh­des­sä op­pi­mi­nen pää­si al­ka­maan.

En­sim­mäi­se­nä il­ta­na tai­sim­me pääs­tä rau­hoit­tu­maan ma­ja­paik­koi­him­me hy­vän ai­kaan yh­den­tois­ta jäl­keen – reip­paas­ti nor­maa­le­ja il­ta­toi­mi­a­ni myö­hem­min. Ei pu­het­ta­kaan, et­tä sau­no­maan oli­sim­me jak­sa­neet men­nä. Äk­kiä il­ta­pe­sul­le ja pit­käl­leen sän­kyyn un­ta hou­kut­te­le­maan. Va­ra­sin kä­den ulot­tu­vil­le ot­sa­lam­pun, jos tar­vit­si­si lu­kea un­ta odo­tel­les­sa. Sär­ky­lääk­keet­kin oli­vat saa­ta­vil­la. Mut­ta tu­li­han se uni, hel­pom­min kuin olin us­kal­ta­nut unel­moi­da­kaan.

Tun­tien pai­kat vaih­te­li­vat niin, et­tä saim­me so­pi­vas­ti lii­kun­taa­kin. Piti kii­ve­tä toi­seen ker­rok­seen, vä­lil­lä las­keu­tua maan ta­sal­le ja sit­ten taas nous­ta muu­ta­ma por­ras au­di­to­ri­on penk­kiin. Tun­tien si­säl­tö imai­si mu­kaan­sa, uu­det asi­at ja vies­tin­tä­kurs­si­lais­ten nuo­ri ener­gia vir­kis­ti­vät.

Toi­sen­kin yön sain nu­kut­tua hy­vin, ei­kä is­tu­mi­sen pal­jous ra­sit­ta­nut niin pal­jon kuin pel­kä­sin. Le­vot­to­mat ja­lat py­syi­vät le­vol­li­si­na. Il­man ul­koi­lu­a­kin voi nä­kö­jään pär­jä­tä.

Kurs­si­vii­kon­lop­pu osoit­ti, et­tä kuu­le Au­lik­ki, pal­jon ja tur­haan sinä huo­leh­dit! Luo­ta Ju­ma­laan, hän voi ja ha­lu­aa pi­tää si­nus­ta huo­len! Hän an­taa voi­mia myös kris­til­li­syy­den työ­hön.

Po­si­tii­vi­sen ko­ke­muk­sen pe­rus­teel­la toh­din eh­kä läh­teä toi­sen­kin ker­ran kurs­sil­le. Roh­kai­sen mui­ta­kin läh­te­mään. Vä­sy­mi­nen pe­lot­taa, mut­ta vä­lil­lä omat mu­ka­vuus­ra­jat kan­nat­taa ylit­tää. It­ses­tään voi op­pia jo­ta­kin yl­lät­tä­vää.