Teks­ti: Lori Lou­ku­sa

Ha­lu­ai­sin ko­vas­ti ol­la ih­mi­nen, joka suur­ten elä­män­muu­tos­ten kes­kel­lä odot­taa in­nol­la uu­sia elä­myk­siä. Mut­ta mi­nul­le muu­tos on vai­ke­aa. Häi­täm­me seu­raa­vi­na kuu­kau­si­na vie­rai­lim­me mie­he­ni kans­sa vii­kon­lop­pui­sin lap­suus­ko­dis­sa­ni. Kun sun­nun­tai-il­ta­päi­vä­nä ajoim­me kol­men tun­nin mat­kan uu­teen ko­tiim­me, it­kin hil­jai­sia kyy­ne­lei­tä puo­let sii­tä ajas­ta.

Olin on­nel­li­ses­ti nai­mi­sis­sa, mut­ta sil­ti ikä­vöin van­hem­pi­a­ni, si­sa­ruk­si­a­ni ja lap­suus­ko­ti­a­ni to­del­la pal­jon. Näin kävi sit­tem­min ai­na, kun per­heem­me muut­ti. Minä muis­te­lin ja kai­pa­sin en­ti­siä olo­ja ja mel­kein toi­voin, et­tä oli­sin voi­nut kään­tää kel­loa taak­se­päin. Ai­na kun muu­tim­me, tun­sin vas­ta pit­kän ajan ku­lut­tua ko­tiu­tu­nee­ni uu­teen asuin­paik­kaam­me. Jos­kus ikä­vöin men­nyt­tä ai­kaa jopa vuo­den tai kak­si­kin.

Kun jon­kin ai­kaa sit­ten myim­me maa­seu­tu­ko­tim­me, jos­sa olim­me asu­neet nuo­rim­pien las­tem­me kans­sa mon­ta vuot­ta, mie­tin vai­kut­tai­si­ko tä­mä­kin muut­to mi­nuun sa­mal­la ta­val­la kuin ai­em­mat. Vii­mei­se­nä il­ta­na, kun ta­va­ram­me oli jo las­tat­tu muut­to­au­toon ja apu­lai­set oli­vat läh­te­neet, kä­ve­lin ta­lon läpi. Ei ol­lut yl­lä­tys, et­tä kyy­ne­lee­ni al­koi­vat vir­ra­ta. Olin op­pi­nut ra­kas­ta­maan kau­niin luon­non kes­kel­lä si­jain­nut­ta ko­ti­am­me. Olim­me ko­koon­tu­neet siel­lä rak­kait­tem­me kans­sa lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja. Mi­nua huo­les­tut­ti, mil­lai­nen uu­si ko­tim­me oli­si. Siel­lä luon­non hel­mas­sa oli ol­lut ti­laa suu­rel­le­kin las­ten­lap­si­jou­kol­le. Mi­ten kaik­ki su­jui­si uu­des­sa pie­nem­mäs­sä ja yk­si­ta­soi­ses­sa ko­dis­sam­me, joka oli kau­pun­ki­ton­til­la? Olim­me­ko te­ke­mäs­sä vir­heen? Vaik­ka tie­sin, et­tä talo oli so­pi­va elä­ke­läis­ko­ti mi­nul­le ja mie­hel­le­ni, löy­täi­sin­kö it­se­ni ikä­vöi­mäs­tä maa­seu­tu­ko­ti­am­me ja toi­vo­mas­ta, et­tä em­me oli­si teh­neet niin suur­ta muu­tos­ta? Täl­lä ker­taa en ha­lun­nut muu­ton vai­kut­ta­van mi­nuun näin.

Tämä muu­tos ja nämä sy­väl­li­set poh­din­nat sai­vat mi­nut miet­ti­mään, on­ko men­nei­den ai­ko­jen kai­paa­mi­nen hai­tal­lis­ta. Jos kat­som­me lii­kaa taak­se­päin, jää­vät­kö meil­tä huo­maa­mat­ta kaik­ki ne hy­vät asi­at, jot­ka Ju­ma­la on siu­nan­nut elä­määm­me juu­ri nyt? Jos­kus mi­nus­ta on tun­tu­nut sil­tä.

Van­hem­mil­le men­nei­den muis­te­le­mi­nen saat­taa ol­la jopa tus­kal­lis­ta. Muut­kin van­hem­mat kuin minä saat­ta­vat ko­kea epä­on­nis­tu­neen­sa. Tun­tuu, et­tä olen kyl­lä op­pi­nut asi­oi­ta, mut­ta olen op­pi­nut ne lii­an myö­hään. Erään ker­ran nuo­ri äi­ti, joka oli ol­lut Stony La­ken äi­ti­lei­ril­lä, ker­toi kai­van­neen­sa mi­nua sil­le lei­ril­le. Hän sa­noi, et­tä oli­si ha­lun­nut neu­vo­ja mi­nul­ta ja muil­ta iäk­kääm­mil­tä äi­deil­tä. Muis­tan, et­tä it­se­kin kuun­te­lin ai­na mie­lel­lä­ni ko­ke­neem­pia äi­te­jä äi­ti­lei­reil­lä. Mut­ta nyt kun it­se olen sel­lai­nen ko­ke­neem­pi äi­ti, mie­tin mitä eri­tyi­siä neu­vo­ja ja oh­jei­ta voi­sin an­taa. Tun­tuu, et­tä osaan vain ker­toa, mitä ei kan­na­ta teh­dä. Mi­ten voi­sin roh­kais­ta nuo­rem­pi­a­ni?

Kan­nat­taa­ko muis­tel­la van­ho­ja vir­hei­tä tai jopa syn­te­jä? Voim­me tie­tys­ti op­pia niis­tä, mut­ta ei­kö sie­lun­vi­hol­li­nen muis­tut­te­le niis­tä asi­ois­ta lii­an­kin usein? Syy­täm­me ko­vin hel­pos­ti it­se­äm­me, jos lä­hei­sel­läm­me on vai­keuk­sia us­ko­ne­lä­mäs­sä tai jos joku heis­tä kär­sii fyy­si­sis­tä tai psyyk­ki­sis­tä ter­vey­son­gel­mis­ta. Mik­si en osan­nut ol­la pa­rem­pi äi­ti? Kär­sii­kö lä­hei­se­ni sen ta­kia, et­tä tein jo­ta­kin vää­rin tai jä­tin jo­ta­kin tär­ke­ää te­ke­mät­tä? Jos tui­jo­tam­me lii­kaa van­hoi­hin asi­oi­hin, jääm­me hel­pos­ti nii­den van­gik­si.

Mut­ta voi­ko taak­se­päin kat­so­mi­ses­ta seu­ra­ta jo­ta­kin hy­vää­kin?

Kuu­lin jon­kin ai­kaa sit­ten pu­hu­jan sa­no­van saar­nas­saan, et­tä voi ol­la hyö­dyl­lis­tä muis­tel­la vai­keuk­sia ja ko­et­te­le­muk­sia sii­nä va­los­sa, et­tä ne aut­ta­vat mei­tä ym­mär­tä­mään, kuin­ka Ju­ma­la on mei­tä siu­nan­nut ja var­jel­lut. Hän sa­noi edel­leen, et­tä se aut­taa mei­tä us­ko­maan Ju­ma­lan huo­len­pi­toon ja var­je­luk­seen tu­le­vai­suu­des­sa­kin. Mi­nus­ta se oli hyvä muis­tu­tus.

Ko­ti­seu­ra­kun­nas­sa­ni oli vas­ti­kään kes­kus­te­lu­ti­lai­suus, jos­sa ky­syt­tiin iäk­käil­tä ih­mi­sil­tä, mi­ten he ovat ko­ke­neet Ju­ma­lan huo­len­pi­don ja joh­da­tuk­sen elä­mäs­sään. Vaik­ka en ja­ka­nut­kaan omia aja­tuk­si­a­ni tuos­sa kes­kus­te­lus­sa, mie­lee­ni tuli heti hy­viä esi­merk­ke­jä. Muis­tin edel­li­sen eri­seu­ran ajan, jol­loin tei­ni-ikäi­se­nä var­jel­luin oi­ke­al­la tiel­lä, vaik­ka en edes ym­mär­tä­nyt, mitä oli ta­pah­tu­mas­sa, ja vaik­ka oli­sin hel­pos­ti voi­nut har­hau­tua vää­räl­le tiel­le.

Muis­tin myös mie­he­ni va­ka­van sai­ras­tu­mi­sen, jon­ka jäl­keen su­ku­lai­set, us­ko­vai­set ja muut ys­tä­vät rien­si­vät aut­ta­maan mei­tä ja huo­leh­ti­vat meil­le kai­ken tar­peel­li­sen – eri­tyi­ses­ti esi­ru­kouk­set – ai­van pyy­tä­mät­tä. Tuo­hon kes­kus­te­luun osal­lis­tu­neet van­huk­set ja­koi­vat myös ko­ke­muk­si­aan. He va­kuut­ti­vat, et­tä Ju­ma­la to­del­la pi­tää huo­len omis­taan, jos ah­ke­roim­me pan­na syn­nin pois ja säi­lym­me Ju­ma­lan val­ta­kun­nan rak­kau­des­sa.

En­tä mik­si his­to­ria muis­tut­taa mei­tä myös niis­tä en­ti­sis­tä py­his­tä, jot­ka ah­ke­roi­vat elä­väs­sä us­kos­sa ja ovat jo saa­vut­ta­neet kun­ni­an tai­vaan? Hei­dän muis­te­le­mi­sen­sa tar­jo­aa meil­le esi­ku­via, vaik­ka hei­dän­kään va­el­luk­sen­sa ei ol­lut vir­hee­tön­tä. He oli­vat sa­mal­la ta­val­la syn­ti­siä kuin me, mut­ta kui­ten­kin ar­mah­det­tu­ja syn­ti­siä. En­ti­nen sa­nan­pal­ve­li­ja Pe­ter Ne­va­la kä­sit­te­li tätä asi­aa laa­jal­ti kir­jas­saan Un­to This Day the Lord Has Hel­ped. Hän ku­va­si yk­sit­täi­siä ko­ke­muk­sia ja esit­ti do­ku­ment­te­ja ja his­to­ri­al­li­sia fak­to­ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan his­to­ri­as­ta Poh­jois-Ame­ri­kas­sa. Hän ker­toi eri­seu­rois­ta, jot­ka ja­koi­vat Ju­ma­lan lap­si­lau­maa ja joi­hin vi­hol­li­nen viet­te­li mo­nia. Hän ku­vai­li nii­den ai­heut­ta­maa suur­ta su­rua, mut­ta myös sitä, kuin­ka Ju­ma­la var­je­li oman­sa eli ne, jot­ka kil­voit­te­le­vat päi­väs­tä toi­seen pa­ne­mal­la pois syn­nit ja us­ko­mal­la evan­ke­liu­min. Nämä sa­nat muis­tut­ta­vat meil­le tä­nä­kin päi­vä­nä, kuin­ka tär­ke­ää on kil­voi­tel­la us­ko­vai­se­na ja ol­la kuu­li­ai­nen Ju­ma­lal­le ja hä­nen seu­ra­kun­nal­leen sil­loin­kin, kun em­me ym­mär­rä.

Kun kat­som­me elä­määm­me taak­se­päin, muis­tam­me mo­nia on­nel­li­sia lä­heis­ten ja ys­tä­vien kans­sa vie­tet­ty­jä het­kiä. Va­lo­ku­vat, vie­ras­kir­jat, päi­vä­kir­jat ja nii­hin kir­ja­tut muis­tot tuo­vat iloa vie­lä van­huu­des­sa. Nii­den va­los­sa nuo­ret­kin ym­mär­tä­vät, et­tä us­ko­vais­ten yh­tey­den­pi­to oli meil­le tär­ke­ää ja et­tä py­rim­me pää­se­mään isoi­hin seu­roi­hin, lei­reil­le, ris­ti­äi­siin, kon­fir­maa­ti­o­juh­liin, häi­hin ja mui­hin iloi­siin ta­pah­tu­miin. Ja se, et­tä muis­to­jem­me poh­jal­ta nä­em­me, kuin­ka asi­at ovat edis­ty­neet, saat­taa roh­kais­ta jo­ta­ku­ta pon­nis­te­le­maan koh­ti omia pää­mää­ri­ään.

Olem­me nyt asu­neet usei­ta viik­ko­ja uu­des­sa ko­dis­sam­me, ja olen saa­nut ko­kea siel­lä tyy­ty­väi­syyt­tä ja kii­tol­li­suut­ta pal­jon ai­em­min kuin kos­kaan en­nen. En ole kai­van­nut ta­kai­sin en­ti­seen, ku­ten niin use­as­ti. Tun­tuu, et­tä Ju­ma­la on vas­tan­nut ru­kouk­see­ni ja aut­taa mi­nua nyt nä­ke­mään elä­män ikään kuin kir­ja­na, jos­sa on mon­ta lu­kua. Jo­kai­ses­sa lu­vus­sa on oma mää­rän­sä su­rua ja tais­te­lua – mut­ta myös run­saas­ti siu­naus­ta. Ja jo­kai­ses­sa lu­vus­sa on omat eri­tyis­piir­teen­sä. Poh­jim­mil­tam­me ku­kin meis­tä on sama ih­mi­nen koko elä­män­sä ajan, mut­ta elä­män kir­jan kus­sa­kin lu­vus­sa olem­me eri­lai­sia. Mo­net muut­tu­jat muo­vaa­vat per­soo­naam­me. Riip­pu­mat­ta sii­tä, mis­sä elä­män vai­hees­sa kul­loin­kin olem­me, voim­me luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la var­je­lee mei­tä, kun kil­voit­te­lem­me elä­väs­sä us­kos­sa.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Voi­ce of Zion -leh­des­sä elo­kuus­sa 2021.