Val­mis­tau­dun työ­päi­vään, ja ra­dio on au­ki Ylen yk­kö­sen ka­na­val­la. Ha­vah­dun kuun­te­le­maan, kun eme­ri­tus­piis­pa Mat­ti Sih­vo­nen pu­huu. Hän ni­mit­täin ker­too erääs­tä hä­nel­le mer­kit­tä­väs­tä vir­res­tä.

Tuon vir­ren sa­nat ovat mi­nul­le­kin tär­ke­ät, py­säyt­tä­vät ja sy­väl­le pu­hut­te­le­vat. Vir­si on nu­me­ro 538. Eri­tyi­ses­ti nel­jän­nen sä­keis­tön sa­nat ovat vai­kut­ta­vat: ”Mua, Jee­sus, au­ta val­vo­maan / ja tätä ai­na muis­ta­maan: / On ly­hyt ih­mi­se­lä­mä ja iä­i­syys on lä­hel­lä. / Jo as­kel riit­tää siir­tä­mään tu­le­vaan, toi­seen elä­mään.”

Piis­pa Sih­vo­nen ker­too lau­la­neen­sa seit­se­män­vuo­ti­aa­na evak­ko­na py­hä­kou­lus­sa Kem­pe­lees­sä tuo­ta virt­tä. Kun Sih­vo­nen oli pa­laa­mas­sa juok­su­jal­kaa ma­ja­paik­kaan­sa, hän hyp­pä­si erään suu­ren pel­to-ojan yli. Sa­ma­nai­kai­ses­ti hä­nen mie­les­sään pyö­ri­vät äs­ken lau­le­tun vir­ren sa­nat ja hän miet­ti, et­tä to­del­la­ko siir­ty­mi­nen toi­seen elä­mään on vain yh­den as­ke­leen tai hy­pyn pääs­sä.

Sa­mal­la ta­voin aja­tus elä­män ja kuo­le­man hiuk­sen­hie­nos­ta ra­jas­ta saa mi­nut­kin ha­vah­tu­maan: olen­ko val­mis läh­te­mään. Tä­nään olen ter­ve ja hy­vä­voi­mai­nen, mut­ta huo­mi­ses­ta en tie­dä. Elä­mä voi päät­tyä ja päät­tyy­kin usein yl­lät­tä­en. Yl­lät­tä­vä kuo­le­ma tai nuo­ren ih­mi­sen pois­me­no py­säyt­tää mei­tä ih­mi­siä eri­tyi­ses­ti.

Elä­mäs­sä on ti­lan­tei­ta, jol­loin eri­lai­set tur­val­li­suus­ris­kit huo­let­ta­vat ja elä­män ra­jal­li­suus tu­lee lä­hel­le. Liuk­kaal­la ke­lil­lä lenk­keil­les­sä­ni mie­tin: en­tä jos kaa­dun ja lyön pää­ni. Olen työ­ni ta­kia pal­jon au­ton ra­tis­sa ja kyy­dis­sä. Päi­vit­täi­set edes­ta­kai­set mat­kat ovat yli 40 ki­lo­met­riä. Sen li­säk­si kul­jen vii­kon­lo­put yli sa­dan ki­lo­met­rin pääs­sä. Val­ta­tie, jota kul­jen, on hir­vi­a­lu­et­ta. Vä­lil­lä ih­met­te­len sitä, mi­ten hy­vin ja tur­val­li­ses­ti mat­kat ovat su­ju­neet. Ajo­tai­too­ni en voi luot­taa, en­kä ajo­ko­ke­muk­see­ni­kaan. Vie­lä ei ole ol­lut ai­ka läh­teä.

Kuin­ka us­kal­tai­sin il­man us­koa ot­taa seu­raa­van as­ke­leen, kun se voi ol­la vii­mei­nen, jon­ka jäl­keen al­kaa ian­kaik­ki­suus? Kuin­ka voi­sin ai­dos­ti iloi­ta, jos pi­täi­si pe­lä­tä kuo­le­maa? Kun saan elää va­lon lap­se­na, us­ko­vai­se­na, voin tur­val­li­sin mie­lin aja­tel­la myös kuo­le­maa.

Olin opis­ke­li­ja, kun elet­tiin hoi­to­ko­kous­ten ai­kaa. Sil­loin mie­tin mo­nes­ti us­koa: ovat­ko iä­i­syy­sa­si­a­ni kun­nos­sa Ju­ma­lan edes­sä. Oli vai­kea elää ta­val­lis­ta ar­kea, sei­soa bus­si­py­sä­kil­lä ja odot­taa bus­sin saa­pu­mis­ta, kuun­nel­la lu­en­nol­la ja lu­kea tent­tiin, kun kuo­le­ma pe­lot­ti. On­nek­si Ju­ma­la sai hoi­taa niin, et­tä tuo mie­len­ti­la ei jää­nyt py­sy­väk­si ja sain ym­mär­tää us­kon tuo­man va­pau­den ja tur­van.

Sil­loin kun on het­kiä, jol­loin pun­ta­roin, jak­san­ko us­koa, muis­tan nuo sa­nat: vain as­kel riit­tää siir­tä­mään, tu­le­vaan, toi­seen elä­mään. Kan­nat­taa to­del­la­kin us­koa ja ru­koil­la sitä, et­tä saa säi­lyä Ju­ma­lan lap­se­na. Kan­nat­taa ru­koil­la muil­le­kin us­ko­mi­sen ar­moa.

Nuo sa­nat ovat myös hy­vin loh­dul­li­set, kun elä­män taak­ka on ras­kas. Ne tuo­vat toi­voa pa­rem­mas­ta sil­loin, kun on mur­hei­ta, huo­lia ja ah­dis­tus­ta. Ju­ma­la kut­suu ajal­laan Tai­vaan ko­tiin, seu­raa­va het­ki voi ol­la se, joka siir­tää mi­nut toi­seen elä­mään.