Py­häin­päi­vä mer­kit­see mi­nul­le har­maan hil­jai­suu­den ai­kaa. Puut ovat rii­su­tut, koi­vun ok­sat piir­ty­vät graa­fi­si­na, kuu­set sy­vän vih­rei­nä. Il­ma on kos­te­aa, on help­po hen­git­tää. Iloit­sen ha­ra­voi­dus­ta pi­ha­maas­ta, sy­ty­te­tys­tä kynt­ti­lä­lyh­dys­tä por­taal­la.

Kun kat­son työ­mat­kal­la au­ton ik­ku­nas­ta ulos, har­maa met­sä kut­suu mi­nua nuo­ti­ol­le. Jär­vi­kin on har­maa, saa­ret lei­ju­vat su­mus­sa hil­jai­si­na, yk­sin. Odo­tan py­häin­päi­vää, kos­ka se suo kah­den päi­vän tau­on su­lau­tua luon­non har­mau­teen. Ke­sän kiih­ke­än vih­rey­den, syk­syn kii­rei­sen sa­don­kor­juun jäl­keen on ai­kaa kat­sel­la vet­tä, kuun­nel­la it­se­ään ja met­sää. Mar­ras­kuu on sie­lu­ni kuva.

Py­häin­päi­vä­nä muis­te­lem­me pois­nuk­ku­nei­ta lä­hei­si­äm­me. Muis­te­lem­me hei­tä, jot­ka ovat pääs­seet jo pe­ril­le, joi­den esi­merk­ki roh­kai­see mei­tä us­ko­maan edel­leen. Mi­nul­la­kin on hau­taus­mail­la näi­tä esi­ku­via: kum­mi­poi­ka, jon­ka elä­mä tuli täy­teen jo vii­si­vuo­ti­aa­na, oma isä ja kau­em­pa­na ra­kas mum­mo ja muut iso­van­hem­mat. Hei­dän hau­doil­leen ha­lu­an en­nät­tää sy­tyt­tä­mään kynt­ti­lät.

Toi­saal­ta ha­lu­ai­sin py­säh­tyä Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le juu­ri py­häin­päi­vä­nä. Päi­vän kris­til­li­nen sa­no­ma kuo­le­man voit­ta­mi­ses­ta on kes­kei­nen osa us­ko­am­me. Mut­ta kuin­ka ja­kaa ai­kan­sa niin, et­tä en­nät­tää sekä seu­roi­hin, hau­taus­maal­le et­tä luon­toon? Sa­maa ki­pua kan­nan pää­si­äi­sen ai­kaan. Jos­kus ta­sa­pai­no löy­tyy hel­pom­min, jos­kus sen löy­tä­mi­nen ki­ris­tää her­mo­ja ja tuo ris­ti­rii­taa.

Erää­nä py­häin­päi­vä­nä, kau­an sit­ten, mat­kus­tin sis­ko­ni kans­sa Muu­ro­lan py­häin­päi­vä­seu­roi­hin. Opis­ke­lim­me tuol­loin Ou­lus­sa, jos­sa lii­ken­teen ko­hi­na tus­kin hil­jen­tyi edes py­hä­päi­vä­nä. Olo oli ar­jes­ta ja kii­rees­tä le­vo­ton. Juna ko­lis­te­li pit­kin kis­ko­ja. Mut­kas­sa vau­nu kal­lis­tui, rai­tei­den lii­tos­koh­dat toi­vat ää­ni­maa­il­maan sään­nöl­li­ses­ti tois­tu­van kolk­keen. Se tyyn­nyt­ti mie­len.

Pää­mää­räm­me oli Ro­va­nie­mi, kau­pun­ki kah­den joen ris­teyk­ses­sä. Mat­kam­me jat­kui pie­nel­le ky­läl­le, jos­sa oli ys­tä­väm­me koti. Kuu­sen ok­sat oli­vat kos­te­at ja ras­kaat, mul­ta mus­taa. Työ­ko­neet oli kor­jat­tu va­ras­ton suo­jiin, hei­nä­sei­päät le­pä­si­vät la­don sei­nus­tal­la siis­teis­sä pi­nois­sa. Kaik­ki oli val­mis­ta lu­men tul­la. My­kis­tyin hil­jai­suu­des­ta ik­ku­noi­den ta­ka­na. Olin löy­tä­nyt py­häin­päi­vän rii­su­tut sä­vyt.

Tuon py­häin­päi­vän muis­to pa­lau­tuu vah­va­na edel­leen­kin mie­lee­ni. Tär­ke­ät asi­at oli­vat ta­sa­pai­nos­sa: Ju­ma­lan sana ja luon­to. Sil­loin en tun­te­nut vie­lä kii­ret­tä. Olin huo­le­ton opis­ke­li­ja, jol­la tun­tui ole­van edes­sään mo­nia syk­sy­jä, mo­nia mah­dol­li­suuk­sia.

Ajan­käy­tön tuo­mas­ta ris­ti­rii­das­ta huo­li­mat­ta odo­tan py­häin­päi­vää edel­leen­kin yh­te­nä syk­syn ko­ho­koh­ta­na. Toi­von, et­tä Ju­ma­la an­taa mi­nul­le tyy­ty­väi­sen ja le­vol­li­sen mie­len naut­tia sekä seu­rois­ta et­tä le­pää­väs­tä luon­nos­ta.