Jär­ven ta­kaa avau­tuu nä­ky­mä, jota hal­lit­see suu­ri vaa­lea ra­ken­nus. Muut­to­kuor­ma sei­laa au­ton pe­rä­kär­rys­sä. Jän­nit­tää. Mil­lai­nen vuo­si on edes­sä? Van­ne vat­san ym­pä­ril­lä ki­ris­tyy. Olen saa­pu­mas­sa Reis­jär­ven opis­tol­le, en­sim­mäi­seen työ­paik­kaa­ni ma­te­ma­tii­kan ja ke­mi­an opet­ta­ja­na.

Sei­son pie­nes­sä va­ras­to­huo­nees­sa, jon­ka sei­nil­lä on hyl­ly­jä. Kat­se har­hai­lee et­sien jo­ta­kin tut­tua. Hyl­lyil­lä on pie­niä purk­ke­ja ja pur­nu­koi­ta, joi­den eti­ket­te­jä ko­e­tan tih­rus­taa: Mg, Cu, NaCl. Ne ovat pää­o­sin tut­tu­ja ai­nei­ta, mut­ta mitä ih­met­tä näil­lä teh­dään?

Olin juu­ri val­mis­tu­nut luon­non­tie­tei­den kan­di­daa­tik­si. Tut­kin­toon si­säl­tyi ke­mi­an opin­to­ja, sil­loi­nen ap­p­ro­ba­tur, ny­kyi­sel­tä ni­mel­tään pe­ru­so­pin­not. En ole kos­kaan ol­lut mi­kään ke­mis­ti, pe­ru­so­pin­not­kin sain läpi juu­ri ja juu­ri. Nyt mi­nun pi­täi­si opet­taa ke­mi­an töi­tä. Kat­se­len pul­lo­ja epäil­len. Saan­ko mi­tään ai­kaan? Mis­tä löy­dän oh­jei­ta la­bo­ra­to­ri­o­töi­hin? Tym­peä van­ne pu­ris­tuu taas vat­sa­ni ym­pä­ril­le.

Il­lat et­sin stres­saan­tu­nee­na työ­oh­jei­ta. Jo­ten­kin tun­nit kai ku­lui­vat. Muis­tan ai­no­as­taan, et­tä saip­pu­aa me ker­ran teh­tiin. Täy­tyy huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta, et­tä kat­to ei len­tä­nyt tai­vaan tuu­liin, ei­kä ku­kaan myr­kyt­tä­nyt it­se­ään. Mi­tä­hän op­pi­laa­ni tuu­ma­si­vat ha­ta­ras­ta osaa­mi­ses­ta­ni? Eh­kä hy­myi­li­vät vi­nos­ti: ei tai­da it­se­kään osa­ta ja te­ke­leh­tii opet­ta­jak­si.

Au­di­to­ri­os­sa is­tuu po­ruk­kaa kuin pi­poa. On al­ka­mas­sa koe. Olen ase­tel­lut op­pi­laat is­tu­maan joka toi­seen penk­kiin. Pu­li­na ei tah­do hil­jen­tyä, vaik­ka rau­hoit­te­len ylä­kou­lu­lai­sia kes­kit­ty­mään. Olen en­sim­mäis­tä vuot­ta pe­rus­kou­lus­sa opet­ta­ja­na. Häly osoit­taa hil­je­ne­mi­sen merk­ke­jä ja alan ja­ka­maan ko­e­pa­pe­rei­ta. Ajat­te­len, et­tä nyt saan hiu­kan huo­kais­ta, kun nuo­ri­so kes­kit­tyy vas­taa­maan ky­sy­myk­siin.

Vie­lä mitä! Huo­maan jon­kun vil­kui­le­van vie­rus­ka­ve­rin pa­pe­ria. Kä­ve­len vie­reen ja top­puut­te­len nuor­ta kat­so­maan vain omaa ko­et­taan. Sa­mal­la huo­maan hä­li­nää ta­ka­pen­kis­sä. Rien­nän lä­hem­mäk­si ja su­pi­na lak­kaa. Ala­ri­vis­sä sel­kä­ni ta­ka­na joku ku­mar­te­lee pöy­dän al­le. Mi­tä­hän siel­lä on me­nos­sa?

Pa­laan eteen ja an­nan kat­seen li­pua au­di­to­ri­on yli. Huo­maan syr­jä­sil­mäl­lä, et­tä joku yrit­tää kur­kis­tel­la edes­sä is­tu­van pa­pe­ria. An­ka­ra kat­se ja syyl­li­nen kään­tyy kat­so­maan omaa pa­pe­ri­aan.

Ei­hän näin voi jat­kua. En hal­lit­se ti­lan­net­ta. Pai­na­jais­mais­ta. Mie­tin kuu­mei­ses­ti stra­te­gi­aa. Jos sa­non, et­tä seu­raa­vas­ta vää­räs­tä liik­kees­tä jou­tuu ulos ko­kees­ta ja ko­e­nu­me­rok­si pau­kah­taa ne­lo­nen. Uh­kai­len. Vä­häk­si ai­kaa ti­lan­ne taas rau­hoit­tuu.

Me­nen ky­sy­mään van­hem­mal­ta kol­le­gal­ta, sai­si­ko ysi­luok­ka­lai­nen tul­la hä­nen tun­nil­taan opon luok­se jut­te­le­maan am­ma­tin­va­lin­nas­ta. On en­sim­mäi­nen työ­vuo­te­ni opin­to-oh­jaa­ja­na.

– Ei käy! Mi­nun tun­nil­ta­ni ei ol­la pois.

Ahaa, ajat­te­len. Il­mei­ses­ti tun­nil­la kä­si­tel­lään jo­kin tär­keä asia, jo­ten yri­tän myö­hem­min uu­des­taan. Muu­ta­man ker­ran uu­sit­tu­a­ni ky­sy­myk­se­ni, ym­mär­rän, et­tä hä­nen tun­nil­taan ei to­del­la­kaan ol­la pois sen enem­pää am­ma­tin­va­lin­nas­ta kuin muus­ta­kaan asi­as­ta kes­kus­te­le­mas­sa.

Sit­tem­min tu­lin huo­maa­maan, et­tä oli kak­si muu­ta­kin opet­ta­jaa, joi­den tun­neil­ta ei ol­tu pois. Nuo­ren opon oli tai­vut­ta­va ja ko­e­tet­ta­va jär­jes­tää oh­jauk­set mui­den opet­ta­jien tun­neil­le. On­nek­si he ym­mär­si­vät työ­ni luon­teen ja asi­an tär­key­den niin, et­tä sain nuo ikä­luo­kat neu­vot­tua jo­ten­ku­ten jat­ko-opin­toi­hin.

En enää ole nuo­ri opet­ta­ja, opet­ta­ja­vuo­sia on ta­ka­na yli 30. Pin­huu­siin olen toki jou­tu­nut vie­lä­kin. To­sin ko­ke­mus on aut­ta­nut ja am­mat­ti­tai­to kas­va­nut niin, et­tä olen op­pi­nut luo­vi­maan eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa en­kä hät­käh­dä vä­häs­tä. Pääl­lim­mäi­sek­si huo­le­nai­heek­si nou­see eh­kä se, et­tä ker­ki­än­kö kol­le­goi­den kyy­tiin päi­vän lo­put­tua. Kul­jem­me ni­mit­täin kimp­pa­kyy­dis­sä ja kol­le­goil­la on tu­len­pa­la­va kii­re ko­tiin työ­päi­vän lo­put­tua. (Si­vu­men­nen sa­no­en, en kyl­lä muis­ta kos­kaan kyy­dis­tä jää­nee­ni, vaik­ka sii­tä pai­na­jai­sia koko ajan näen). Toki mi­nul­la­kin on kii­re ko­tiin. Päi­vän pa­ras het­ki on as­tua si­sään ko­ti­o­ves­ta, syö­dä ja pöt­käh­tää soh­val­le leh­teä lu­ke­maan ja tork­ku­maan.

pin­huu­si = ol­la pin­tees­sä