Tämä on ta­ri­na erääs­tä haa­vei­li­jas­ta ja hä­nen haa­vees­taan.

Haa­vei­li­ja on le­vo­ton. Hän pit­käs­tyy hel­pos­ti, jos tun­nit ovat lii­ak­si tois­ten­sa kal­tai­sia. Mai­se­maa täy­tyy vaih­taa. Hän et­sii kar­tois­ta uu­sia tei­tä ja ha­lu­aa kul­kea kau­ka­na val­ta­väy­lis­tä.

Si­ni­nen väri kar­tas­sa saa hä­net in­nos­tu­maan. Haa­vei­li­ja on ute­li­as: hän ha­lu­aa tut­kia saar­ten so­pu­kat, las­kea ran­to­jen ki­vet. Jäis­tä va­pau­tu­va vesi he­rät­tää kai­hon kau­kai­suuk­siin. Mus­ta joki kään­tää hä­nen kat­seen­sa si­sään­päin.

Haa­vei­li­ja unel­moi nu­kah­ta­mi­ses­ta yö­tuu­len su­hi­naan, he­rää­mi­ses­tä au­rin­gon­paah­tee­seen. Hän vai­puu miet­tei­siin­sä ve­den hil­jai­suu­des­sa, kes­kus­te­lee lai­nei­den lip­la­tuk­sen kans­sa. Hän ra­ken­tai­si vaik­ka it­se ka­noot­tin­sa, jos ei sitä muu­ten pys­ty hank­ki­maan.

Niin haa­vei­li­jan isä teki 1940-lu­vul­la. Ka­noot­ti oli teh­ty kan­kaas­ta! Ei hä­nen vai­mon­sa, Poh­jan­maan la­keuk­sien ui­ma­tai­do­ton kas­vat­ti, sitä ta­jun­nut en­nen kuin oli ka­noot­tiin jal­kan­sa as­tu­nut ja me­lon­ta­ret­kel­le läh­te­nyt. Isä kai haa­vei­li­jan ve­den sa­loi­hin sy­tyt­ti.

Haa­ve voi elää vuo­sia en­nen to­teu­tu­mis­taan.

Haa­vei­li­ja tut­kii kan­sa­no­pis­ton me­lon­ta­kurs­sie­si­tet­tä. Kurs­si on va­li­tet­ta­vas­ti täy­si. Hän ei luo­vu­ta, vaan soit­taa opis­tol­le ky­sy­äk­seen, ei­kö opet­ta­ja sit­ten­kin ot­tai­si in­no­kas­ta opis­ke­li­jaa yli­mää­räi­sel­le pai­kal­le. Ei hän­tä ote­ta, kurs­seil­la on pi­det­tä­vä huo­li tur­val­li­suus­mää­räyk­sis­tä. Pu­he­lin vai­puu haa­vei­li­jan sy­liin.

Koit­taa ke­vät, kuu­me nou­see. Haa­vei­li­ja et­sii jäl­leen me­lon­ta­kurs­se­ja. Sel­lai­nen löy­tyy, mut­ta se on vii­kon­lop­pu­na, jol­loin hän ei pää­se. Taas­ko toi­ve pa­ke­nee teil­len­sä? Haa­vei­li­ja van­noo it­sel­leen, et­tä kai­kes­ta huo­li­mat­ta hän hank­kii ka­ja­kin tu­le­va­na ke­sä­nä, vaik­ka ei ole pe­reh­dy­tys­tä la­jiin ei­kä vä­li­nei­siin vie­lä saa­nut­kaan. On jo ikää, ja on ai­ka to­teut­taa unel­mi­aan. Vir­taa­va vesi kut­suu hän­tä mu­kaan­sa.

Unel­man to­teu­tu­mi­nen on hi­das­ta, vai­ke­aa. Ka­jak­ki­kau­pat ovat kau­ka­na Ete­lä-Suo­mes­sa. Haa­vei­li­ja ti­laa tuo­te­lu­et­te­lon liik­kees­tä. Ke­sä­kuu­mal­la ai­vot kie­hu­vat, kun hän tut­kii ka­jak­kien omi­nai­suuk­sia. Hin­nan­kin pi­täi­si ol­la koh­dal­laan. Pyör­ryt­tää. Naa­pu­rin tyt­tö lai­naa Me­lo­ja-leh­ti­ään, ker­too mat­kois­taan ja an­taa ar­vok­kai­ta neu­vo­ja.

Haa­vei­li­jal­le tu­lee vii­mein ti­lai­suus käy­dä muu­ta­mas­sa me­lon­ta­vä­li­nei­tä myy­väs­sä kau­pas­sa pää­kau­pun­ki­seu­dul­la, mut­ta ei vie­lä osaa niis­tä so­pi­vaa kul­ku­vä­li­net­tä va­li­ta. Tie­to kyl­lä­kin li­sään­tyy. Ja in­nos­tus.

Tu­lee ke­sä­lo­ma­mat­ka Ete­lä-Sa­voon. Mök­kiin on ase­tut­tu ja al­kaa pai­kal­lis­ten mat­kai­lu­e­sit­tei­den tut­ki­mi­nen. Lä­hei­ses­sä me­lon­ta­kes­kuk­ses­sa jär­jes­te­tään muu­ta­man tun­nin me­lon­ta­kurs­se­ja! Haa­ve al­kaa konk­re­ti­soi­tua, se muut­tuu suun­ni­tel­mak­si. Pai­kat va­ra­taan, eväät teh­dään, rep­pu pa­ka­taan.

On kuu­ma päi­vä. Me­lon­ta­kes­kus ku­hi­see ih­mi­siä ja jär­vi ve­nei­tä. Sin­ne se­kaan haa­vei­li­ja pui­kah­taa op­paan­sa kans­sa.

Sai­maa kei­nuu al­la, au­rin­ko paah­taa pääl­lä, vesi kim­mel­tää. Oi­kea ote me­laan löy­tyy, pon­te­va kä­den ojen­nus ve­tää ka­ja­kin vauh­tiin. Pois ve­ne­väy­läl­tä, edes­sä ovat sok­ke­loi­set saa­ret, kor­vis­sa op­paan neu­vot. On ke­sän hie­no het­ki, yh­tä ve­den kans­sa!

Kol­men tun­nin me­lon­nan, eväs­te­lyn ja uin­ti­len­kin jäl­keen ra­kot kä­sis­sä tun­tu­vat il­keil­tä. Hiki va­luu, au­rin­gon kilo pa­kot­taa sil­miä. Ran­nas­sa pi­de­tään vie­lä pe­las­tau­tu­mis­har­joi­tuk­set. Kyl­lä, me­lon­ta on haa­vei­li­jan laji!

Vie­lä ei ole omaa ka­jak­kia, mut­ta mie­lei­nen mal­li on eh­kä jo löy­ty­nyt. Tu­lee syk­sy ja taas mat­ka Ete­lä-Suo­meen ka­jak­ki­kaup­paan. Odo­tus kip­ris­tää ma­has­sa, nyt­kö? Ajan­koh­ta on vää­rä; syk­syl­lä va­li­koi­mat ovat ole­mat­to­mat. Yh­tä merk­kiä aloit­te­li­ja kui­ten­kin saa sa­tees­sa ko­keil­la. Tuk­ka mär­kä­nä ko­kei­li­ja pa­laa ran­taan. Ka­jak­ki on lii­an iso kool­taan. Haa­ve va­luu jäl­leen vii­le­ne­viin ve­siin, odot­ta­maan koi­vu­jen puh­ke­a­mis­ta sil­mui­hin. Tou­ko­kuus­sa.

Lä­hei­nen joki peit­tyy jää­hän. Jos­kus kat­se kar­kaa jo­el­le – joko jäät su­la­vat? Aloit­te­li­ja lyö suun­ni­tel­man luk­koon: tou­ko­kuus­sa taas ete­lään ja kur­kis­ta­maan me­lon­ta­kau­pan va­li­koi­maan. Joko ke­vääl­lä haa­ve­ku­va te­rä­vöi­tyy vaik­ka­pa lin­jak­kaak­si pu­nai­sek­si ka­ja­kik­si? Me­lo­jan ta­ri­na on kes­ken.

Tuos­ta haa­vees­ta on ku­lu­nut vuo­sia. Nyt mi­nul­la on ol­lut pu­nai­nen ka­jak­ki 12 vuot­ta. Joka kesä olen pa­lan­nut vii­kok­si eri puo­lil­le Sai­maa­ta elä­mään unel­maa­ni to­dek­si.