Ha­vah­dun he­reil­le. Kel­lo on puo­li kah­dek­san. Au­rin­ko pais­taa, on kau­nis aa­mu, kii­rees­ti ylös sän­gys­tä. Hei­tän jal­ka­ni si­vus­ta­ve­det­tä­vän lai­dan yli, as­tun vii­le­äl­le lat­ti­al­le ja harp­paan ot­ta­maan päi­vän leh­den pos­ti­laa­ti­kos­ta. Yön kos­teus tuok­suu vä­ke­väl­le. Lii­ken­teen kumu ker­too sii­tä, et­tä yh­teis­kun­ta toi­mii, ih­mi­set kii­reh­ti­vät töi­hin­sä. Lai­tan kah­vin tip­pu­maan ja avaan leh­den pöy­däl­le. Mi­nul­la ei ole mi­hin­kään kii­re. Tai pe­ri­aat­tees­sa ei oli­si kii­re, mut­ta mi­hin­pä minä malt­ta­mat­to­mas­ta luon­tees­ta­ni pää­sen.

On nau­tin­nol­lis­ta aloit­taa päi­vä leh­teä lu­kien. Mut­ta ai niin, ei­hän se on­nis­tu! Rus­ke­an­har­maa kar­va­ka­sa il­moit­taa ole­mas­sa­o­los­taan miu­kai­se­mal­la ja hy­päh­tä­mäl­lä ke­ve­äs­ti pöy­däl­le. Otus ve­nyt­te­lee pe­rus­teel­li­ses­ti ja ot­taa it­se­oi­keu­te­tus­ti paik­kan­sa le­vi­te­tyn leh­den pääl­tä. Lue sii­nä sit­ten päi­vän uu­ti­sia rau­has­sa. Pi­kem­min­kin saa kar­vo­ja suus­taan syl­jek­sien ja tas­sua ja hän­tää nos­tel­len kur­kis­tel­la, jos­ko jon­kin kul­man leh­des­tä sai­si lu­et­tua. Kis­sa keh­rää, ei sitä raas­ki pois hää­tää. Oli­si­ko nyt kii­ree­tön het­ki rap­sut­taa kis­saa? Si­tä­hän se odot­taa.

Edel­lä kir­joi­tet­tu on ku­vi­tel­ma juu­ri eläk­keel­le jää­neen he­rää­mi­ses­tä en­sim­mäi­seen olo­neu­vok­sen aa­muun. On­ko se päi­vä koh­dal­la­ni tä­män vuo­den elo­kuun en­sim­mäi­nen päi­vä?

Olen kak­si vuot­ta ap­ri­koi­nut, jää­dä­kö eläk­keel­le vai ei. Olen ko­et­ta­nut ku­vi­tel­lut aa­mu­ja, jol­loin ei tar­vit­se läh­teä mi­hin­kään, päi­viä, joi­ta ei mää­rää lu­ku­jär­jes­tys ja jol­loin kou­lun kel­lo ei soi. On tun­tu­nut ah­dis­ta­val­ta aja­tel­la ryt­mi­tön­tä päi­vää. Jos en löy­dä­kään mie­le­käs­tä puu­haa? Jos aje­leh­din vain aa­mus­ta il­taan, päi­väs­tä toi­seen, vuo­det ku­lu­vat, en­kä saa mi­tään ai­kaan? Jos en löy­dä haas­tei­ta, ai­vo­ni tyl­sis­ty­vät ja aja­tus hi­das­tuu? Näi­tä poh­ties­sa­ni olen ru­koil­lut Ju­ma­laa osoit­ta­maan, mikä on oi­kea rat­kai­su, kun it­se en tie­dä.

Tä­hän as­ti on tun­tu­nut hy­väl­tä jat­kaa työ­e­lä­mäs­sä, mut­ta mitä pi­dem­mäl­le ke­vät on ku­lu­nut, sitä var­mem­min mie­le­ni on muut­tu­nut. Olen ko­ke­nut hel­pot­ta­va­na aja­tuk­sen, et­tä enää ei tar­vit­se aloit­taa uut­ta lu­ku­vuot­ta, ei­kä py­syä kou­lu­maa­il­man muu­tok­ses­sa mu­ka­na. Flip­ped le­ar­ning, mok, ar­vi­oin­ti­kes­kus­te­lu, il­mi­ö­poh­jai­nen op­pi­mi­nen – mie­len­kiin­toi­sia uu­sia tuu­lia, mut­ta mis­tä löy­tää ai­kaa pe­reh­tyä kaik­keen uu­teen?

Toi­saal­ta pel­kään, et­tä taan­nun ja pu­to­an ke­hi­tyk­sen kel­kas­ta. Jään käyt­tä­mään iä­ni­kui­sia ap­pe­ja, en­kä osaa päi­vit­tää tie­to­ko­neen ja pu­he­li­men so­vel­luk­sia. To­sin olen jo ai­ko­ja sit­ten pu­don­nut kär­ryil­tä nuo­ri­son käyt­tä­mäs­tä kie­les­tä (tai lä­hin­nä ly­hen­nyk­sis­tä, Ikt, thx jne). Sii­nä­pä­hän saa­vat li­sää nau­run ai­het­ta. Ja tu­lee­han mi­nul­la myös ikä­vä opet­ta­jain­huo­neen vit­sai­lua ja hie­no­ja het­kiä op­pi­lai­den kans­sa. Mo­net in­nos­ta­vat kou­lu­tuk­set­kin jää­vät.

Kun olen ker­to­nut huo­les­ta­ni löy­tää mie­lek­kyyt­tä elä­ke­läi­sen päi­vään, olen saa­nut hy­viä neu­vo­ja jo elä­köi­ty­neil­tä ys­tä­vil­tä­ni. En­sin­nä­kin huo­li on tur­ha, sil­lä elä­ke­läi­sel­lä on ai­na kii­re. Eräs ar­ve­li sen joh­tu­van sii­tä, et­tä aa­mul­la me­nee pari tun­tia, kun miet­tii, mil­le al­kai­si. Sit­ten on­kin jo lou­na­sai­ka ja koh­ta­han se päi­vä on­kin jo il­las­sa.

Toi­nen oli liit­ty­nyt elä­ke­läis­jär­jes­töön, jon­ka kaut­ta hän­tä oli pyy­det­ty tu­ki­hen­ki­lök­si esi­mer­kik­si käyt­tä­mään van­huk­sia lää­kä­ris­sä ja opet­ta­maan di­gi­tai­to­ja vart­tu­neil­le. Jot­kut ovat läh­te­neet mu­kaan luot­ta­mus­toi­miin. Moni opet­ta­ja saat­taa il­moit­tau­tua si­jai­sek­si kou­luun. Eräs uu­si mah­dol­li­suus on rau­ha­nyh­dis­tys­ten re­surs­si­pank­ki, jon­ka kaut­ta voi löy­tää vaik­ka­pa mum­mo­tus­pai­kan per­hee­seen.

Ih­mi­sen elä­mä on kaa­ri. Se al­kaa syn­ty­mäs­tä, nou­see huip­puun­sa ja pai­nuu lo­pul­ta van­huu­teen. On vää­jää­mä­tön­tä, et­tä voi­mat vä­he­ne­vät, as­kel hi­das­tuu, ruu­mis ra­pis­tuu, vä­syt­tää. Sil­loin on huo­jen­ta­vaa hil­li­tä vauh­tia, py­säh­tyä, suo­da aja­tuk­sil­le va­paut­ta. Luot­taa sii­hen, et­tä van­huu­des­sa­kin elä­mä on mie­le­käs­tä. On enem­män ai­kaa me­loa, ret­keil­lä luon­nos­sa ja lu­kea. Mi­nun koh­dal­la myös opis­kel­la, sitä en kai jätä.

To­si­a­sia on, et­tä elä­ke­läi­se­nä luon­nol­li­nen kuo­le­ma on lä­hem­pä­nä, ja se pe­lot­taa. Mut­ta kun on riit­tä­vän vä­sy­nyt ja hau­ras, mie­lel­lään jät­tää vas­tuun nuo­rem­mil­le. Aja­tuk­set siir­ty­vät ajal­li­sen elä­män päät­ty­mi­seen, tuon­puo­lei­seen ja le­poon Aab­ra­ha­min hel­mas­sa.

Ot­si­kon ky­sy­myk­sen vas­taus sel­vi­ää maa­lis­kuun lop­pu­puo­lel­la. Olen lu­van­nut sil­loin il­moit­taa reh­to­ril­le, jään­kö vai en­kö.