Eläk­keel­le jää­ty­ä­ni sain kut­sun osal­lis­tua työ­nan­ta­ja­ni jär­jes­tä­mään kah­vi­ti­lai­suu­teen. Kun en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni jäin eläk­keel­le, piti miet­tiä uu­sia rep­liik­ke­jä to­tut­tu­jen si­jaan. Ru­nos­te­lun si­jaan pi­din pie­nen puo­li­to­ti­sen pu­heen.

“Jos ta­sa­puo­li­suu­den ni­mis­sä kai­kil­le an­net­tai­siin yh­tä pal­jon ja pit­käs­ti esi­mer­kik­si työ­ken­kää, niin vain joil­la­kin oli­si so­pi­vat, yk­sil­lä pie­net ja toi­sil­la suu­ret. Mi­ten epä­ta­sa­puo­lis­ta! Ta­sa­puo­li­suut­ta ei ole­kaan se, et­tä kai­kil­la on yh­tä pal­jon. Vaan se, et­tä kai­kil­la on so­pi­vas­ti. Työn­te­ki­jöis­tä ai­dos­ti vä­lit­tä­väs­sä työ­pai­kas­sa näh­dään vai­vaa löy­tää jo­kai­sel­le oma so­pi­vas­ti.

Täs­sä työ­pai­kas­sa on riit­tä­nyt kär­si­väl­li­syyt­tä et­siä, mikä on mi­nul­le so­pi­vas­ti. Kun työ­vuo­ros­sa kai­kien on sel­vit­tä­vä sii­hen kuu­lu­vis­ta pe­rus­teh­tä­vis­tä, niin rää­tä­löi­tiin sit­ten työ­vuo­ro­jen paik­kaa, mää­rää ja ajan­koh­taa. Vaih­det­tiin työ­pis­tet­tä, sain luo­pua yö­työs­tä, mi­nul­le suun­ni­tel­tiin er­go­no­mi­nen työ­vuo­ro­lis­ta ja jär­jes­tet­tiin mah­dol­li­suus teh­dä puol­ta työ­ai­kaa. Näis­tä toi­mis­ta huo­li­mat­ta en sel­viy­ty­nyt. Tah­toa ja mie­len­kiin­toa työn­te­ke­mi­seen oli­si ol­lut, mut­ta voi­mia ei.”

“Tar­vit­sin pit­kän tien ja pal­jon ai­kaa tä­män työ­maan oven sul­ke­mi­seen. Oven, jon­ka olen niin mon­ta ker­taa niin mie­lel­lä­ni avan­nut. Avan­nut näh­däk­se­ni, mitä mie­len­kiin­tois­ta ja an­toi­saa tänä päi­vä­nä löy­dän. Avan­nut oven yh­tei­sis­tä saa­vu­tuk­sis­tam­me yl­pe­ä­nä ja kii­tol­li­se­na. Vä­hi­tel­len ir­rot­tau­tu­mi­sen kipu on vaih­tu­nut iloon ja hel­po­tuk­seen sii­tä, et­tei tar­vit­se enää kan­taa vas­tuu­ta työ­teh­tä­vis­tä.“

Toi­vot­ta­vas­ti muil­la­kin työ­pai­koil­la on ym­mär­rys­tä ja sy­dän­tä et­siä jo­kai­sel­le oma so­pi­vas­ti. Kes­keis­ten työ­teh­tä­vien li­säk­si työn­te­ki­jöil­lä voi ol­la eri­lai­sia vas­tuu­a­lu­ei­ta tai -teh­tä­viä. Toi­sil­la nii­tä on enem­män ja toi­sil­la vä­hem­män. Ta­sa­puo­li­suu­den ni­mis­sä ei pi­dä­kään ja­kaa kaik­kea ta­san. Sil­lä jo­kai­sel­la meis­tä on omat osaa­mi­sa­lu­een­sa, kiin­nos­tuk­sen­sa, ta­voit­teen­sa ja sen­het­ki­set re­surs­sit.

On tär­ke­ää saa­da ko­kea tyy­ty­väi­syyt­tä ja omien mit­to­jen­sa täyt­ty­mis­tä. Tämä toi­veen soi­si to­teu­tu­van kai­kes­sa osal­lis­tu­mi­ses­sa. Niin hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa elä­mäs­sä kuin työs­sä ja toi­meen­tu­lon hank­ki­mi­ses­sa. Sekä yh­tä­lail­la har­ras­tus­toi­min­nas­sa ja va­paa­eh­tois­työs­sä­kin. Osal­lis­tu­mi­sen ta­po­ja on mo­nia ja toi­vot­ta­vaa on­kin, et­tä jo­kai­nen löy­tää oman so­pi­vas­ti. Et­tä mar­tat sai­si­vat yhä ol­la mart­to­ja ja ma­ri­at ma­ri­oi­ta. Ku­kin vuo­rol­laan.

Tä­nään
elä­mä syk­kii täy­te­nä,
ja­lat jak­sa­vat,
kä­si­var­ret ovat vah­vat ja no­pe­at.
Pi­ha­puut ovat tuu­he­at,
ka­la­ve­sien vir­rat vuo­laat,
ja maan mul­ta on mus­ta ja vä­ke­vä.
Työ on elä­mä ja kaik­ki päi­vät lii­an ly­hy­et.
Huo­men­na
kan­net­tu­jen sy­lys­ten muis­to
saat­taa il­lan le­vos­sa.
Päi­vän polt­ta­va hel­le on ta­ka­na.
Läm­min tuu­li on pu­hal­ta­nut pois
sy­liin ta­ker­tu­neet ol­jet,
kui­van­nut työs­tä hies­ty­neen ot­san,
lem­pe­äs­ti pai­na­nut kä­det sy­liin.

PS. Olen kir­joit­ta­nut oman so­pi­va­ni löy­ty­mi­ses­tä ai­em­min­kin.