On al­ku­ke­sän il­ta mö­kil­lä. Olen aset­tu­nut vuo­tee­seen ja otan kä­sii­ni kir­jan, jota ai­on lu­kea. Puit­teet ovat hie­not: on hil­jais­ta, va­loi­saa, kesä on kä­sil­lä, luon­to odot­taa puh­ke­a­mis­ta ke­sään. Olo on kui­ten­kin jäyk­kä ja va­ruil­laan ole­va. En pys­ty ren­tou­tu­maan.

Aja­tuk­se­ni häi­ly­vät kah­den vaih­to­eh­don vä­lil­lä: Läh­den­kö ko­tiin, jään­kö. Läh­den­kö, jään­kö? En ky­ke­ne kes­kit­ty­mään kir­jan lu­ke­mi­seen, en ym­mär­rä sa­no­ja, joi­ta luen. Pak­kaan­ko ta­va­rat? Yri­tän aja­tel­la naa­pu­ris­sa asu­vaa Sei­jaa. Hän asuu yk­sin, läpi vuo­den, pi­me­äs­sä­kin. Läh­den­kö, jään­kö? Vii­mein pää­tän, minä jään! Vä­hi­tel­len ren­tou­dun, ja lu­ke­ma­ni sa­nat saa­vat si­säl­töä. Nau­tin tuos­ta het­kes­tä.

Pel­ko on tut­tu tun­ne mi­nul­le. Var­sin­kin yk­sin ol­les­sa­ni se pii­rit­tää jos­kus mie­len, sal­paa ilon, jäy­kis­tää ke­hon. Se es­tää mi­nua te­ke­mäs­tä sitä, mitä ha­lu­an.

Pel­kään sai­ras­tu­mis­ta, lä­heis­te­ni kuo­le­maa. Kuin­ka kes­tän me­net­tä­mi­sen? Yk­sin­jää­mi­sen? Mi­ten sel­vi­än, jos mi­nul­ta me­nee kyky näh­dä? Lu­ke­mi­nen on tär­kein har­ras­tuk­se­ni. Mi­ten ku­lu­tan ai­kaa­ni, jos en voi sitä täyt­tää lu­ke­mal­la, opis­ke­le­mal­la? En­tä jos en voi näh­dä ke­väis­tä luon­toa, kun hen­not leh­det puh­ke­a­vat pui­hin. Tai val­koi­sia han­kia ke­vä­tau­rin­gos­sa. Ran­ta-al­pia, kel­ta­kur­jen­miek­kaa, he­le­än pu­nais­ta ran­ta­kuk­kaa Sai­maan ran­nal­la. Syk­syn pu­na­kel­tais­ta heh­kua met­säs­sä.

Ke­vät­tal­vel­la olin läh­dös­sä len­to­ko­neel­la työ­mat­kal­le Hel­sin­kiin. Len­tä­mi­nen jän­nit­tää hiu­kan, ei eh­kä pe­lo­ta. Pel­ko on­kin jär­je­tön, kos­ka erään tie­don mu­kaan len­to-on­net­to­muu­des­sa kuo­le­mi­sen to­den­nä­köi­syys on yk­si 11 mil­joo­nas­ta. On 1 500 ker­taa to­den­nä­köi­sem­pää kuol­la au­to-on­net­to­muu­des­sa kuin len­to-on­net­to­muu­des­sa. Au­toi­len sen­tään lä­hes joka päi­vä, en­kä sitä eri­tyi­sem­min pel­kää, muu­ten kuin huo­nol­la ajo­ke­lil­lä.

Len­to­jän­ni­tys­tä­ni poh­ties­sa­ni yh­täk­kiä mie­lee­ni pul­pah­ti aja­tus: kaik­ki on näh­ty edel­tä kä­sin! Psal­mis­sa 139 Daa­vid ru­noi­lee: Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin elin päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut. Mi­nun ei tar­vit­se täl­lai­sen lu­pauk­sen ää­rel­lä pe­lä­tä, kos­ka Ju­ma­la tie­tää mi­nun elä­mä­ni vai­heet ja on lu­van­nut pi­tää mi­nus­ta huo­len. Tuli le­vol­li­nen olo.

Tuon mök­ki-il­lan tun­nel­man lau­kai­si se, kun muis­tin: Ju­ma­la nä­kee kai­ken. Hän sal­lii mi­nul­le myös ko­et­te­le­muk­sen. Voin löy­tää it­ses­tä­ni uu­sia puo­lia jou­tu­es­sa­ni pe­lot­ta­vaan ti­lan­tee­seen. Sa­man le­vol­li­sen tun­teen koin vuo­si­kym­me­niä sit­ten, kun mum­mo­ni sai­rau­des­sa ta­pah­tui kään­ne huo­nom­paan. Mum­mon ys­tä­vä to­te­si rau­hal­li­ses­ti, et­tä jo­ko­han mum­mo­ni päi­vät tu­li­vat pää­tök­seen. Daa­vi­din psal­mi opet­taa mi­nua sii­hen­kin, et­tä me­net­tä­es­sä­ni jo­ta­kin tär­ke­ää, Ju­ma­la voi an­taa ti­lal­le jo­ta­kin uut­ta.

Elä­män­ko­et­te­le­muk­set voi­vat kään­tyä voi­ma­va­roik­si. Tur­haan nii­tä etu­kä­teen pel­kään. Psal­mis­sa 139 ovat myös tur­val­li­set sa­nat: Sinä suo­jaat mi­nua edes­tä ja ta­kaa, sinä las­ket kä­te­si mi­nun pääl­le­ni. Sinä tie­dät kai­ken. Se on ih­meel­lis­tä, sii­hen ei ym­mär­ryk­se­ni yl­lä.