Mat­ti Hyry

Jee­suk­sen pit­kä­nä­per­jan­tai­na koh­taa­ma kär­si­mys ja kuo­le­ma on kai­kes­sa kau­heu­des­saan Ju­ma­lan lu­paus­ten täyt­ty­mys.

Ro­vas­ti Mau­no Koi­vu­ne­va piti ai­ka­naan rip­pi­kou­lua ja ky­syi op­pi­lail­ta, mikä on kir­kon kor­kein koh­ta. Joku eh­dot­ti ris­tiä, ja muut nyök­käi­li­vät. ”Se ei ole ris­ti, vaan uk­ko­sen­joh­da­tin”, Mau­no oi­kai­si.

Tä­män jäl­keen hän piir­si tau­lul­le ku­van, jos­sa sa­la­ma is­kee kir­kon ris­tin jat­kee­na ole­vaan uk­ko­sen­joh­dat­ti­meen, joka joh­taa säh­kö­vir­ran maa­han eh­käis­ten tu­li­pa­lon ja pi­tä­en kir­kon si­säl­lä ole­vat ih­mi­set tur­vas­sa. Sa­la­man koh­dal­le Mau­no kir­joit­ti ”Ju­ma­lan viha” ja uk­ko­sen­joh­dat­ti­men koh­dal­le ”Jee­sus”.

Toi­nen ris­til­lä Jee­suk­sen kans­sa riip­pu­neis­ta ri­kol­li­sis­ta tie­si te­kon­sa ja sen, et­tä sitä seu­raa an­sait­tu ran­gais­tus. Sa­mal­la ri­kol­li­nen tuli sa­no­neek­si to­tuu­den, joka kos­kee jo­kais­ta ih­mis­tä. ”Kaik­ki, niin juu­ta­lai­set, kuin kreik­ka­lai­set ovat syn­nin val­las­sa. Ei ole yh­tään van­hurs­kas­ta.” (Room. 3:9–10.) Tämä tar­koit­taa, et­tä il­man Ju­ma­lan apua ih­mi­nen jou­tuu tuo­mi­ol­le syn­ti­se­nä ja syyl­li­se­nä. Ja tuo­mio on karu: syn­nin palk­ka on kuo­le­ma (Room. 6:23).

Ih­mis­ten puo­les­ta kär­si­nyt

Päi­vän Van­han tes­ta­men­tin lu­ku­kap­pa­lees­sa lu­kee Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­mas­ta: ”Hän kär­si ran­gais­tuk­sen, jot­ta meil­lä oli­si rau­ha, hä­nen haa­vo­jen­sa hin­nal­la me olem­me pa­ran­tu­neet” (Jes. 53:5). Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa ih­mi­sen osak­si tul­leen kuo­le­man val­ta mur­tuu ja Kris­tus omal­la kuo­le­mal­laan voit­taa sen.

Isos­sa ka­te­kis­muk­ses­sa Lut­her sa­noo: ”Hän kär­si, kuo­li ja hä­net hau­dat­tiin, jot­ta hän toi­mit­tai­si hy­vi­tyk­sen mi­nun puo­les­ta­ni. Hän mak­soi sen, mi­hin minä olen syyl­lis­ty­nyt. Tätä hän ei teh­nyt kul­lal­la ei­kä ho­pe­al­la, vaan omal­la kal­liil­la ve­rel­lään. Kai­ken tä­män hän teki tul­lak­seen mi­nun Her­rak­se­ni.” Ro­vas­ti Koi­vu­ne­van muo­toi­le­ma­na Jee­sus ot­taa pääl­leen Ju­ma­lan vi­han, joka ih­mis­kun­nan syn­tien täh­den kuu­lui­si meil­le.

Us­kon ydi­na­sia

Ka­tu­van pa­han­te­ki­jän osa on hyvä ja sa­mal­la esi­ku­val­li­nen. Hän saa kuul­la Jee­suk­sen sa­nat: ”To­ti­ses­ti: jo tä­nään olet mi­nun kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa” (Luuk. 23: 43). Tä­hän Ju­ma­lan työ täh­tää: so­vin­toon ja pe­las­tuk­seen.

Mur­ha­mie­hel­lä ja kai­kil­la syn­ti­sil­lä on lu­paus an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta. Tätä so­vin­toa Ju­ma­lan kan­sa ju­lis­taa Raa­ma­tun ke­hot­ta­ma­na. ”Ju­ma­la it­se teki Kris­tuk­ses­sa so­vin­non maa­il­man kans­sa ei­kä lu­ke­nut ih­mi­sil­le vi­ak­si hei­dän rik­ko­muk­si­aan; meil­le hän us­koi so­vi­tuk­sen sa­nan” (2. Kor. 5:19).

So­vi­tuk­sen sa­nan vai­kut­taa Ju­ma­la it­se Py­hän Hen­ken­sä voi­mal­la. Se saa ai­kaan Apos­to­li­sen us­kon­tun­nus­tuk­sen mu­kai­ses­ti syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen, ruu­miin ylös­nou­se­muk­sen ja ian­kaik­ki­sen elä­män.

Ju­ma­lan voi­ma, jon­ka avul­la Jee­sus nou­si kuol­leis­ta, saa ai­kaan elä­män myös hen­gel­li­ses­ti kuol­lees­sa ih­mi­ses­sä, joka us­koo evan­ke­liu­min. Sama voi­ma he­rät­tää ker­ran us­ko­vat ian­kaik­ki­seen elä­mään. Sik­si usein va­ja­vai­nen us­kon saar­na kan­nat­taa ot­taa va­ka­vas­ti. ”Me olem­me siis Kris­tuk­sen lä­het­ti­läi­tä, ja Ju­ma­la pu­huu mei­dän kaut­tam­me. Pyy­däm­me Kris­tuk­sen puo­les­ta: suos­tu­kaa so­vin­toon Ju­ma­lan kans­sa.” (2. Kor. 5:20.) Kun tä­hän suos­tuu, on tai­vas au­ki.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 23: 32–46

Raa­mat­tu 1992: Jee­suk­sen kans­sa te­loi­tet­ta­vak­si vie­tiin kak­si muu­ta mies­tä, kak­si ri­kol­lis­ta. Kun tul­tiin paik­kaan, jota kut­su­taan Pää­kal­lok­si, he ris­tiin­nau­lit­si­vat Jee­suk­sen ja ri­kol­li­set, toi­sen hä­nen oi­ke­al­le puo­lel­leen, toi­sen va­sem­mal­le. Mut­ta Jee­sus sa­noi: ”Isä, an­na heil­le an­teek­si. He ei­vät tie­dä, mitä te­ke­vät.” So­ti­laat ja­koi­vat kes­ke­nään Jee­suk­sen vaat­teet heit­tä­mäl­lä niis­tä ar­paa.

Kan­sa sei­soi kat­se­le­mas­sa. Hal­li­tus­mie­hi­ä­kin oli siel­lä ivai­le­mas­sa Jee­sus­ta. He sa­noi­vat: ”Mui­ta hän kyl­lä on aut­ta­nut – aut­ta­koon nyt it­se­ään, jos hän ker­ran on Mes­si­as, Ju­ma­lan va­lit­tu.” Myös so­ti­laat pilk­ka­si­vat hän­tä. He tu­li­vat hä­nen luok­seen, tar­jo­si­vat hä­nel­le ha­pan­vii­niä ja sa­noi­vat: ”Jos olet juu­ta­lais­ten ku­nin­gas, niin pe­las­ta it­se­si.” Jee­suk­sen pään ylä­puo­lel­la oli myös kir­joi­tus: ”Tämä on juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.”

Toi­nen ris­til­lä riip­pu­vis­ta pa­han­te­ki­jöis­tä her­ja­si hän­kin Jee­sus­ta. Hän sa­noi: ”Et­kö sinä ole Mes­si­as? Pe­las­ta nyt it­se­si ja mei­dät!” Mut­ta toi­nen moit­ti hän­tä: ”Et­kö edes sinä pel­kää Ju­ma­laa, vaik­ka kär­sit sa­maa ran­gais­tus­ta? Me­hän olem­me an­sain­neet tuo­mi­om­me, mei­tä ran­gais­taan te­ko­jem­me mu­kaan, mut­ta tämä mies ei ole teh­nyt mi­tään pa­haa.” Ja hän sa­noi: ”Jee­sus, muis­ta mi­nua, kun tu­let val­ta­kun­taa­si.” Jee­sus vas­ta­si: ”To­ti­ses­ti: jo tä­nään olet mi­nun kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa.”

Oli jo kuu­des tun­ti. Sil­loin, kes­ki­päi­väl­lä, au­rin­ko pi­me­ni. Pi­meys tuli koko maan yl­le, ja sitä kes­ti yh­dek­sän­teen tun­tiin saak­ka. Temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kes­kel­tä kah­tia. Ja Jee­sus huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”Isä, si­nun kä­sii­si minä us­kon hen­ke­ni.” Tä­män sa­not­tu­aan hän hen­käi­si vii­mei­sen ker­ran.