Van­han puu­kir­kon vaa­le­an­pu­nai­sik­si maa­la­tut sei­nä­hir­ret ja val­ke­at ik­ku­na­puit­teet. Ik­ku­noil­le sy­ty­tet­ty­jen kynt­ti­löi­den lie­kit le­pat­ta­vat oves­ta käy­väs­sä ve­dos­sa. Ruu­tuik­ku­noi­den ta­ka­na näen hi­taas­ti he­rää­vän si­ni­sen tal­vi­aa­mun. On har­ras, hä­myi­nen tun­nel­ma. Kou­lun jou­lu­kirk­ko.

Aja­tuk­set ovat siir­ty­mäs­sä tu­le­vaan jou­lun ai­kaan ja lo­maan. Kii­tol­li­nen mie­li. Alt­ta­ril­la sy­vän vih­reä jou­lu­kuu­si, kynt­ti­lät. Kuu­sen ylös­päin kaa­reu­tu­vat ok­sat. Kuin en­ke­lin sii­vet.

Us­kal­lan­ko an­tau­tua tun­nel­maan, suun­na­ta aja­tuk­set pois it­ses­tä? Voin­ko unoh­taa vel­vol­li­suu­det, ir­tau­tua ar­jes­ta ja naut­tia täs­tä het­kes­tä? Kun­pa nuo­ri­so malt­tai­si ol­la hil­jaa! Jou­lu­kir­kos­sa en ha­lu­ai­si ol­la kas­vat­ta­ja.

Ha­vah­dun aja­tuk­sis­ta­ni. Pap­pi pu­huu juu­ri kuu­ses­ta. Hän ker­too ke­säl­li­ses­tä uk­ko­sil­mas­ta. Oli sa­la­moi­nut, ja yk­si sa­la­ma oli is­ke­nyt kir­kon pi­hal­la sei­so­vaan kuu­seen. Kuu­si oli rä­säh­tä­nyt poik­ki. Pap­pi näki kuu­sen pe­las­ta­ja­na. Se oli ot­ta­nut vas­taan luon­non­voi­mien ra­juu­den ja pe­las­ta­nut vie­res­sä sei­so­van kir­kon mah­dol­li­sel­ta tu­hol­ta.

Pap­pi ker­too li­sää kuu­sen suo­je­le­vas­ta voi­mas­ta. Mo­net hyön­tei­set löy­tä­vät suo­jan kuu­sen ok­sil­ta. Lin­nut ja ora­vat saa­vat ra­vin­toa kuu­sen kä­vyis­tä. Jot­kut sie­net viih­ty­vät kuu­sen kump­pa­nei­na. Pap­pi pu­kee sa­noik­si juu­ri mi­nun aja­tuk­si­a­ni.

Lenk­ki­pol­ku­ni var­rel­la suu­ret kuu­set le­vit­tä­vät ok­si­aan. Ras­kaat ok­sat las­keu­tu­vat va­kai­na, huo­jah­ta­mat­ta koh­ti maa­ta. Ne suo­je­le­vat ja kut­su­vat pii­lou­tu­maan al­leen. Kuu­si­val­tai­nen vaa­ran­rin­ne ve­tää kat­see­ni puo­leen­sa. Kuu­si­met­sän hä­myi­nen tun­nel­ma kät­kee sa­lai­suuk­sia. Rau­hoit­taa. Se hil­jen­tää ym­pä­ril­lä pau­haa­van lii­ken­teen me­lun.

Kuu­si on upea, sie­lu­kas puu. Sen muo­to on har­mo­ni­nen. Mo­net vuo­det va­ri­oin kuu­sen hah­moa jou­lu­kor­teis­sa. Mo­net ru­not­kin ker­to­vat kuu­sen eri­tyi­syy­des­tä. Tär­kei­tä mi­nul­le ovat Aa­le Tyn­nin aja­tuk­set ru­nos­sa Jou­lu­kuu­si:

Elä­mä kos­ki mei­hin jär­kyt­täin.

Va­vah­taa myös­kin kuu­si,

kun pai­no pan­naan

sen ok­siin hil­jai­siin.

Olen jos­kus poh­ti­nut, mik­si jou­lu­puuk­si on va­li­koi­tu­nut juu­ri kuu­si. Eh­kä sen muo­don har­mo­ni­suus ja syvä vih­reys il­men­tä­vät jou­lun tun­nel­maa pa­rem­min kuin vaik­ka­pa män­nyn pit­kä, ok­sa­ton run­ko ja lat­van pör­häk­kä tup­su. Mi­ten kiin­nit­täi­sit kynt­ti­lät män­nyn ok­siin? Ei se loi­si kau­nis­ta ko­ko­nai­suut­ta.

Jo­ta­kin kuu­sen mer­ki­tyk­ses­tä ker­too se­kin, et­tä hau­ta usein pei­te­tään kuu­sen ok­sil­la. Ne ai­van kuin suo­je­le­vat hau­dan­le­poon siu­nat­tua. Van­ha tapa on myös las­kea ha­vu­sep­pe­le ve­te­raa­nin hau­dal­le.

Pa­laan vie­lä kou­lun jou­lu­kirk­koon. On kii­tol­li­nen mie­li sii­tä, et­tä kou­lum­me väki on saa­nut ke­väi­sin, syk­syi­sin ja jou­lu­nai­kaan ko­koon­tua kirk­koon pyy­tä­mään Tai­vaan Isän siu­naus­ta kou­lu­vuo­del­le ja kesä- ja jou­lu­lo­mal­le. On ol­lut tur­val­lis­ta teh­dä työ­tä us­koa ar­vos­ta­vas­sa työ­yh­tei­sös­sä.