Sen, jonka lupasin toteuttaa Muhoksen Suviseuroissa. On torstai-ilta ja ajattelen, että teltassa ei vielä ole ehkä kovin paljon väkeä. Silloin ei saa täyttä tehoa laulamiseen. Enkä malta jäädä iltamyöhään kentälle. Haluan ennättää Suviseurojen avajaisiin seuraavana aamuna.
Tulee perjantai-ilta. Väkeä alkaa jo olla paljon kentällä, joten olosuhteet olisivat otolliset mahtavaan lauluhetkeen. Lykkään kuitenkin vielä suunnitelmani toteuttamista.
Lauantaina iltavuoro julkaisumyymälässä kestää yhdeksään. Ajattelen, että nyt tai ei koskaan. Nyt on jäätävä laulamaan. Suuntaan askeleeni määrätietoisesti seuratelttaan. Vaikka vaikutan päättäväiseltä ja pärjäävältä, jokin hiertää kengässä. Ei ole helppo liikkua yksin joukossa, jossa kaikilla muilla vaikuttaa olevan seuraa. Ehtoolliskirkko on juuri loppumassa, kun astun teltan ovesta sisään ja etsin vapaan paikan. Olo on orpo yksin istuessa, en ole siihen tottunut, vaikkakin tottuttautunut, pakosta.
Vielä viikkomessun liturgian päätös ja sen jälkeen iltahartaus ennen kuin laulutuokio pääsisi alkamaan. Ehtoollisen vieton aikataulu venyy, joten iltahartaus pääsee alkamaan myöhässä. Istun teltassa väkijoukon ympäröimänä ja saan yhtyä voimakkaaseen seuralauluun.
Kun käyttää mobiililaulukirjaa, kännykässä on hyvä olla virtaa, jos mielii seurata laulujen sanoja. Enää ei pysty laulamaan ulkomuistista, kun laulujen sanoitusta on uusittu ja mukaan on tullut uusia lauluja. Avaan puhelimeni. Apua, virtapylväs on yllättävän matalalla! Voi ei! Tähänkö laulamiseni hyytyy? Ymmärrän pitkittää virran riittävyyttä ja laitan virransäästötilan päälle. Peukutan mielessäni akun kestävyyttä.
Siitä se laulaminen alkaa. Nautin valtavasta äänten vyörystä, ilosta ja onnesta, joka laulamisesta välittyy, tunnelmasta. Tätä en ole kokenut moniin vuosiin. Ilta-aurinko luo mielenkiintoisia varjoja seurateltan kattoon. En väsy katsomaan tummia hahmoja hämärtyvässä illassa, valoja, varjoja.
Katselen ympärilleni, etsin tuttuja kasvoja, laulan. Penkkiin pujottelee edestäni kaksi nuorta miestä. Laulu taukoaa, ja toinen miehistä aloittaa keskustelun:
– Mitäpä Aulikki?!
Katson pitkään ja olen näkevinäni miehessä jotakin tuttua, mutta en uskalla lausua julki arvailujani.
– Kuka sinä olet?
– No, mietipä.
Minä mietin ja lopulta uskallan arvailla miehen sukunimeä, etunimeä en muista. Se osuu oikeaan. Hän on entinen oppilaani työvuosieni alkupuolelta. Siinä rupattelemme, utelen koulutukset, perhesuhteet ja asuinpaikkakunnat. Sitä vain ihmettelen, kuinka hän minut tuntee yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Olen sentään kurtistunut melkoisesti ja kaksoisleukakin on vähintään tuplaantunut. Kaipa oppilaan muistiin painuu tarkemmin opettajan hahmo, jota hän tuijottaa vuosikausia, vaikkakin unisin silmin. Opettaja näkee kymmeniä, satoja kasvoja edessään, eivät ne jää helposti mieleen.
Laulutuokio on siis tällä kertaa melko lyhyt, hyvin jaksan sen istua väen täyttämässä seurateltassa. Viimeinen laulu pauhaa voimakkaana, kännykät nousevat, tunnelma tallentuu kuva- ja äänivirtaan. Puhelimeni akun virta riittää loppuun saakka.
Astelen rivakasti tyytyväisenä seurakentän laitaa kotiin. Kello lähenee puolta yötä. Kehun kotona odottavalle siskolleni reippauttani. Aion panna kellon soimaan, jotta ennätän jumalanpalvelukseen.
Mutta toisin siinä käy. Unet karkaavat. Kello tulee yksi, kolme, viisi. Uni on ollut repaleista, ajatukseni käyvät ylikierroksilla, jalkoja pakottaa. Etsin särkylääkettä. Painan kellon soittonappulan alas ja päätän herätä, kun herään.
Ovi kolahtaa, siskoni lähtee jumalanpalvelukseen. Minä nousen keittämään kahvia ja osallistun lähetykseen seurateltasta radion välityksellä.
Kaikkea ei voi saada. On joko tai: lauauntai-illan laulutuokio tai sunnuntaiaamun jumalanpalvelus. Koen vahvasti, kuinka vajavaista elämä on. Vasta taivaassa laulukin on täydellistä, kun ei väsymys vaivaa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys