Sen, jon­ka lu­pa­sin to­teut­taa Mu­hok­sen Su­vi­seu­rois­sa. On tors­tai-il­ta ja ajat­te­len, et­tä tel­tas­sa ei vie­lä ole eh­kä ko­vin pal­jon vä­keä. Sil­loin ei saa täyt­tä te­hoa lau­la­mi­seen. En­kä mal­ta jää­dä il­ta­myö­hään ken­täl­le. Ha­lu­an en­nät­tää Su­vi­seu­ro­jen ava­jai­siin seu­raa­va­na aa­mu­na.

Tu­lee per­jan­tai-il­ta. Vä­keä al­kaa jo ol­la pal­jon ken­täl­lä, jo­ten olo­suh­teet oli­si­vat otol­li­set mah­ta­vaan lau­lu­het­keen. Lyk­kään kui­ten­kin vie­lä suun­ni­tel­ma­ni to­teut­ta­mis­ta.

Lau­an­tai­na il­ta­vuo­ro jul­kai­su­myy­mä­läs­sä kes­tää yh­dek­sään. Ajat­te­len, et­tä nyt tai ei kos­kaan. Nyt on jää­tä­vä lau­la­maan. Suun­taan as­ke­lee­ni mää­rä­tie­toi­ses­ti seu­ra­telt­taan. Vaik­ka vai­ku­tan päät­tä­väi­sel­tä ja pär­jää­väl­tä, jo­kin hier­tää ken­gäs­sä. Ei ole help­po liik­kua yk­sin jou­kos­sa, jos­sa kai­kil­la muil­la vai­kut­taa ole­van seu­raa. Eh­tool­lis­kirk­ko on juu­ri lop­pu­mas­sa, kun as­tun tel­tan oves­ta si­sään ja et­sin va­paan pai­kan. Olo on or­po yk­sin is­tu­es­sa, en ole sii­hen tot­tu­nut, vaik­ka­kin tot­tut­tau­tu­nut, pa­kos­ta.

Vie­lä viik­ko­mes­sun li­tur­gi­an pää­tös ja sen jäl­keen il­ta­har­taus en­nen kuin lau­lu­tuo­kio pää­si­si al­ka­maan. Eh­tool­li­sen vie­ton ai­ka­tau­lu ve­nyy, jo­ten il­ta­har­taus pää­see al­ka­maan myö­häs­sä. Is­tun tel­tas­sa vä­ki­jou­kon ym­pä­röi­mä­nä ja saan yh­tyä voi­mak­kaa­seen seu­ra­lau­luun.

Kun käyt­tää mo­bii­li­lau­lu­kir­jaa, kän­ny­käs­sä on hyvä ol­la vir­taa, jos mie­lii seu­ra­ta lau­lu­jen sa­no­ja. Enää ei pys­ty lau­la­maan ul­ko­muis­tis­ta, kun lau­lu­jen sa­noi­tus­ta on uu­sit­tu ja mu­kaan on tul­lut uu­sia lau­lu­ja. Avaan pu­he­li­me­ni. Apua, vir­ta­pyl­väs on yl­lät­tä­vän ma­ta­lal­la! Voi ei! Tä­hän­kö lau­la­mi­se­ni hyy­tyy? Ym­mär­rän pit­kit­tää vir­ran riit­tä­vyyt­tä ja lai­tan vir­ran­sääs­tö­ti­lan pääl­le. Peu­ku­tan mie­les­sä­ni akun kes­tä­vyyt­tä.

Sii­tä se lau­la­mi­nen al­kaa. Nau­tin val­ta­vas­ta ään­ten vyö­rys­tä, ilos­ta ja on­nes­ta, joka lau­la­mi­ses­ta vä­lit­tyy, tun­nel­mas­ta. Tätä en ole ko­ke­nut mo­niin vuo­siin. Il­ta-au­rin­ko luo mie­len­kiin­toi­sia var­jo­ja seu­ra­tel­tan kat­toon. En väsy kat­so­maan tum­mia hah­mo­ja hä­mär­ty­väs­sä il­las­sa, va­lo­ja, var­jo­ja.

Kat­se­len ym­pä­ril­le­ni, et­sin tut­tu­ja kas­vo­ja, lau­lan. Penk­kiin pu­jot­te­lee edes­tä­ni kak­si nuor­ta mies­tä. Lau­lu tau­ko­aa, ja toi­nen mie­his­tä aloit­taa kes­kus­te­lun:

– Mi­tä­pä Au­lik­ki?!

Kat­son pit­kään ja olen nä­ke­vi­nä­ni mie­hes­sä jo­ta­kin tut­tua, mut­ta en us­kal­la lau­sua jul­ki ar­vai­lu­ja­ni.

– Kuka sinä olet?

– No, mie­ti­pä.

Minä mie­tin ja lo­pul­ta us­kal­lan ar­vail­la mie­hen su­ku­ni­meä, etu­ni­meä en muis­ta. Se osuu oi­ke­aan. Hän on en­ti­nen op­pi­laa­ni työ­vuo­sie­ni al­ku­puo­lel­ta. Sii­nä ru­pat­te­lem­me, ute­len kou­lu­tuk­set, per­he­suh­teet ja asuin­paik­ka­kun­nat. Sitä vain ih­met­te­len, kuin­ka hän mi­nut tun­tee yli kah­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Olen sen­tään kur­tis­tu­nut mel­koi­ses­ti ja kak­sois­leu­ka­kin on vä­hin­tään tup­laan­tu­nut. Kai­pa op­pi­laan muis­tiin pai­nuu tar­kem­min opet­ta­jan hah­mo, jota hän tui­jot­taa vuo­si­kau­sia, vaik­ka­kin uni­sin sil­min. Opet­ta­ja nä­kee kym­me­niä, sa­to­ja kas­vo­ja edes­sään, ei­vät ne jää hel­pos­ti mie­leen.

Lau­lu­tuo­kio on siis täl­lä ker­taa mel­ko ly­hyt, hy­vin jak­san sen is­tua väen täyt­tä­mäs­sä seu­ra­tel­tas­sa. Vii­mei­nen lau­lu pau­haa voi­mak­kaa­na, kän­ny­kät nou­se­vat, tun­nel­ma tal­len­tuu kuva- ja ää­ni­vir­taan. Pu­he­li­me­ni akun vir­ta riit­tää lop­puun saak­ka.

As­te­len ri­va­kas­ti tyy­ty­väi­se­nä seu­ra­ken­tän lai­taa ko­tiin. Kel­lo lä­he­nee puol­ta yö­tä. Ke­hun ko­to­na odot­ta­val­le sis­kol­le­ni reip­paut­ta­ni. Ai­on pan­na kel­lon soi­maan, jot­ta en­nä­tän ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen.

Mut­ta toi­sin sii­nä käy. Unet kar­kaa­vat. Kel­lo tu­lee yk­si, kol­me, vii­si. Uni on ol­lut re­pa­leis­ta, aja­tuk­se­ni käy­vät yli­kier­rok­sil­la, jal­ko­ja pa­kot­taa. Et­sin sär­ky­lää­ket­tä. Pai­nan kel­lon soit­to­nap­pu­lan alas ja pää­tän he­rä­tä, kun he­rään.

Ovi ko­lah­taa, sis­ko­ni läh­tee ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen. Minä nou­sen keit­tä­mään kah­via ja osal­lis­tun lä­he­tyk­seen seu­ra­tel­tas­ta ra­di­on vä­li­tyk­sel­lä.

Kaik­kea ei voi saa­da. On joko tai: lau­aun­tai-il­lan lau­lu­tuo­kio tai sun­nun­tai­aa­mun ju­ma­lan­pal­ve­lus. Koen vah­vas­ti, kuin­ka va­ja­vais­ta elä­mä on. Vas­ta tai­vaas­sa lau­lu­kin on täy­del­lis­tä, kun ei vä­sy­mys vai­vaa.