Ta­pa­ni Töl­li

Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus ja us­ko on avan­nut ian­kaik­ki­sen elä­män, tai­vas­toi­von. Se on us­kon pää­mää­rä.

Pää­si­äi­saa­mun sa­no­ma on to­del­li­nen ilo­sa­no­ma. Evan­ke­lis­tat ker­to­vat au­rin­koi­ses­ta var­hai­saa­mus­ta, kun evan­ke­liu­mien mai­nit­se­mat nai­set tu­li­vat Jee­suk­sen hau­dal­le mu­ka­naan hank­ki­maan­sa tuok­su­öl­jyä. Heil­lä oli tar­koi­tus voi­del­la sil­lä Jee­suk­sen ruu­mis­ta.

Kuo­le­ma oli voi­tet­tu

Pit­kän­per­jan­tain jäl­keen Jee­suk­sen seu­raa­jat oli­vat pe­lon, häm­men­nyk­sen ja suur­ten epäi­lys­ten val­las­sa. He oli­vat odot­ta­neet ai­van jo­tain muu­ta kuin mitä ta­pah­tui. Huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä Jee­sus oli use­as­ti ker­to­nut, mitä hä­nel­le ta­pah­tuu.

Hau­dal­le tul­tu­aan nai­set nä­ki­vät avoi­men hau­dan. Hau­dan oven sul­ke­nut kivi oli vie­ri­tet­ty si­vuun. Hau­das­sa oli vain Jee­suk­sen ruu­miin yl­lä ol­lut kää­rin­lii­na ja hi­ki­lii­na. Jee­sus ei enää ol­lut siel­lä. Sen si­jaan siel­lä oli kirk­kais­sa vaat­teis­sa kak­si mies­tä, jot­ka ker­toi­vat heil­le, mitä oli ta­pah­tu­nut. Kir­joi­tuk­set ja Jee­suk­sen sa­nat oli­vat nyt to­teu­tu­neet. Hän oli nou­sut ylös.

Kuo­le­ma oli voi­tet­tu, ka­do­tus ku­kis­tet­tu ja syn­nit so­vi­tet­tu. Jee­sus elää. Mat­ka Bet­le­he­mis­tä Je­ru­sa­le­miin ja Gol­ga­tal­le oli joh­ta­nut voit­toon. Tämä sa­no­ma häm­mäs­tyt­ti, mut­ta syn­nyt­ti sa­mal­la suu­ren ilon. Nai­sil­le tuli kii­re läh­teä ker­to­maan tämä ope­tus­lap­sil­le. Myös ope­tus­lap­sil­le tuli kii­re. Pie­ta­ri ja Jo­han­nes läh­ti­vät heti juos­ten hau­dal­le. Ei­vät he näh­neet Jee­sus­ta siel­lä, mut­ta myö­hem­min Jee­sus il­mes­tyi heil­le. He sai­vat omin sil­min näh­den ja kä­sin kos­ket­ta­en to­de­ta, et­tä hän elää.

Us­kon ydi­na­sia

Kris­til­li­sen us­kon ydi­na­sia on ylös­nou­se­mus. Paa­va­li kir­joit­ti roo­ma­lai­sil­le: ”Ju­ma­la an­toi Kris­tuk­sen kuol­la mei­dän rik­ko­mus­tem­me täh­den ja he­rät­ti hä­net kuol­leis­ta mei­dän van­hurs­kaut­ta­mi­sem­me täh­den” (Room. 4:25).

Ko­rint­ti­lai­sil­le Paa­va­li kir­joit­ti: ”Mut­ta el­lei Kris­tus­ta ole he­rä­tet­ty, sil­loin mei­dän ju­lis­tuk­sem­me on tur­haa pu­het­ta ja tur­haa myös tei­dän us­kon­ne” (1. Kor. 15:14). Tä­hän liit­tyy myös se, mitä Jo­han­nes sa­noi näh­des­sään Jee­suk­sen: ”Kat­so Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka ot­taa pois maa­il­man syn­nin” (Joh. 1:29).

Sa­no­ma jat­kaa kul­ku­aan

Jee­sus lä­het­ti ope­tus­lap­set vie­mään evan­ke­liu­min sa­no­maa eteen­päin. Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus ei ole jää­nyt vain his­to­ri­al­li­sek­si ta­pah­tu­mak­si, vaan täy­tet­ty työ on tul­lut to­dek­si ja hyö­dyk­si omis­tet­ta­es­sa ja us­kot­ta­es­sa evan­ke­liu­mi.

Jee­suk­sen so­vi­tus­työ­hön pe­rus­tu­va evan­ke­liu­mi on jat­ku­vas­ti elä­män voi­ma, ku­ten Paa­va­li kir­joit­ti: ”Minä en hä­peä Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia, sil­lä se on Ju­ma­lan voi­ma ja se tuo pe­las­tuk­sen kai­kil­le, jot­ka sen us­ko­vat” (Room. 1:16). Tai­vaas­sa us­ko muut­tuu nä­ke­mi­sek­si.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 24:1–12

Raa­mat­tu 1992: En­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä sa­pa­tin jäl­keen nai­set jo aa­mu­var­hai­sel­la me­ni­vät hau­dal­le ja ot­ti­vat hank­ki­man­sa tuok­su­öl­jyt mu­kaan. He ha­vait­si­vat, et­tä kivi oli vie­ri­tet­ty hau­dan suul­ta, ja kun he me­ni­vät si­säl­le hau­taan, he ei­vät löy­tä­neet Her­ran Jee­suk­sen ruu­mis­ta. Kun he oli­vat ym­mäl­lä täs­tä, hei­dän edes­sään sei­soi yh­täk­kiä kak­si mies­tä sä­deh­ti­vän kirk­kais­sa vaat­teis­sa. Nai­set pe­läs­tyi­vät ja pai­noi­vat kat­seen­sa maa­han. Mut­ta mie­het sa­noi­vat heil­le: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta? Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut kuol­leis­ta. Muis­ta­kaa, mitä hän sa­noi teil­le ol­les­saan vie­lä Ga­li­le­as­sa: ’Näin täy­tyy käy­dä: Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan syn­tis­ten ih­mis­ten kä­siin ja ris­tiin­nau­li­taan, mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see kuol­leis­ta.’” Sil­loin he muis­ti­vat, mitä Jee­sus oli pu­hu­nut. Hau­dal­ta pa­lat­tu­aan nai­set vei­vät täs­tä sa­nan yh­del­le­tois­ta ope­tus­lap­sel­le ja kai­kil­le muil­le. Nämä nai­set oli­vat Mag­da­lan Ma­ria, Jo­han­na ja Jaa­ko­bin äi­ti Ma­ria, ja vie­lä mui­ta­kin oli hei­dän kans­saan. He ker­toi­vat kai­ken apos­to­leil­le, mut­ta nämä ar­ve­li­vat nais­ten pu­hu­van omi­aan ei­vät­kä us­ko­neet hei­tä. Pie­ta­ri läh­ti kui­ten­kin juok­su­jal­kaa hau­dal­le. Kur­kis­ta­es­saan si­sään hän näki ai­no­as­taan kää­rin­lii­nat, ja hän läh­ti pois ih­me­tel­len mie­les­sään sitä, mikä oli ta­pah­tu­nut.