Ihan sat­tu­mal­ta saim­me koko päi­vän ai­kaa yh­des­sä kol­me vuot­ta sit­ten. Olin käy­mäs­sä lap­suu­den­ko­dis­sa­ni. Kai­kil­la muil­la oli me­no­ja, kou­lua tai työ­tä, jo­ten ajat­te­lin läh­teä iso­van­hem­pie­ni luok­se.

Olin en­nen mat­kaa­ni sa­no­nut, et­tä kat­se­li­sin mie­lel­lä­ni van­ho­ja ku­via, kuu­li­sin iso­van­hem­pie­ni ta­ri­noi­ta ja eh­kä hiu­kan vi­de­o­ku­vai­sin hei­tä. Pak­ka­sin lauk­kuu­ni pie­nen GoP­ro-ka­me­ran. Ha­lu­sin saa­da hei­dän ää­nen­sä ja eleen­sä tal­teen.

Ei meis­tä ku­kaan voi tie­tää, kuin­ka pit­kä elä­män­lan­kam­me on, mut­ta eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun ikää tu­lee li­sää ja vä­li­mat­ka on pit­kä, sitä jos­kus miet­tii, et­tä on­ko tämä se vii­mei­nen ker­ta, kun koh­taam­me.

Olen ol­lut on­ne­kas, kun olen saa­nut lah­jak­si iso­van­hem­mat, joi­den kans­sa meil­lä on ol­lut tii­vis suh­de. Kut­sum­me hei­tä Gram­mak­si ja Gram­pak­si. Kun olin lap­si ja nuo­ri, he kier­si­vät mei­dän kaik­kien las­ten kou­lu­kon­sert­te­ja ta­sa­puo­li­ses­ti. Juh­la­py­hi­nä usein me­nim­me heil­le ky­lään syö­mään sun­nun­tai­lou­nas­ta. Siel­lä oli kaik­ki ser­kut, tä­dit ja se­dät. Ruo­kai­lun jäl­keen ai­na mu­si­soi­tiin Gram­pan toi­vees­ta. Joku soit­ti pi­a­noa, jos­kus oli mu­ka­na viu­lu tai kak­si, ja muut lau­loi­vat. Jou­lu­lau­lu­ja aloim­me lau­laa mar­ras­kuus­sa, kun vie­tim­me kii­tos­päi­vää.

Myö­hem­min, kun muu­tin Suo­meen, pi­det­tiin yh­teyt­tä säh­kö­pos­tin avul­la. Kir­joi­tet­tiin elä­mäs­tä. Säh­kö­pos­te­ja kul­ki vä­lil­lä vii­koit­tain. Hei­dän ää­nen­sä kuu­lui teks­tis­tä läpi ja toi usein hy­myn huu­lil­le, ja jos­kus pie­nen nau­rah­duk­sen­kin.

Joi­tain vuo­sia sit­ten aloin kir­joit­taa eng­lan­nin­kie­lis­tä ruo­kab­lo­gia. Ky­syin Gram­pal­ta, ha­lu­ai­si­ko hän kir­joit­taa sitä yh­des­sä mi­nun kans­sa­ni. Hän lii­kut­tui, mut­ta sit­ten vas­ta­si: ”Ei, se on si­nun blo­gi­si.” Usein hän kui­ten­kin lä­het­ti mi­nul­le re­sep­te­jä, ja vä­lil­lä ruo­ka­ku­vi­a­kin, joi­ta sit­ten jul­kai­sin blo­gis­sa­ni. Jos­sain vai­hees­sa hän ah­ke­ras­ti skan­na­si van­ho­ja su­vun ku­via ja ker­toi niis­tä pie­niä ta­ri­noi­ta. Tun­tui eri­tyi­sen tär­ke­äl­tä saa­da nii­tä ta­ri­noi­ta tal­teen.

Mie­tin, et­tä niin moni ta­ri­na nor­maa­lis­ta ar­kie­lä­mäs­tä hä­vi­ää, kun ih­mi­nen kuo­lee. Se on ar­vo­kas­ta mut­ta hä­vi­ä­vää his­to­ri­aa, jos­ta ei ker­ro­ta his­to­ri­an­kir­jois­sa. Jo­kai­ses­ta su­vus­ta löy­tyy ar­vo­kas, oma­lei­mai­nen ta­ri­nan­sa.

Oli ke­väi­nen päi­vä, kun me­nin sil­loin kol­me vuot­ta sit­ten iso­van­hem­mil­le­ni ky­lään. Kai­voim­me ylä­ker­ran vaa­te­huo­nees­ta laa­ti­koi­ta, jois­sa oli van­ho­ja va­lo­ku­via. Vie­tim­me ai­kaa yh­des­sä. Il­lal­la, kun oli ai­ka läh­teä, ha­la­sin hei­tä etu­por­taal­la eri­tyi­sen tiu­kas­ti. Ha­lauk­set oli­vat läm­pi­mät. Tun­tui kuin oli­sin mah­tu­nut ko­ko­nai­se­na Gram­pan ha­lauk­seen ja mie­tin, oli­si­ko se vii­mei­nen ha­laus. It­kin het­ken loh­dut­to­mas­ti. Ha­lu­sin muis­taa sen ha­lauk­sen ja pai­noin het­ken tar­kas­ti mie­leen, jot­ta voi­sin sii­hen pa­la­ta, jos ikä­vä tu­li­si.

Gram­pa oli luon­teel­taan herk­kä, hy­vän­tah­toi­nen ja tai­tei­li­ja. Hän jät­ti meil­le pe­rin­nök­si tai­det­taan ja us­kon­sa. Kun hy­väs­te­lim­me, hän usein pyy­si vie­lä siu­naus­ta.

Kun sain vies­tiä, et­tä hän oli kuol­lut, mie­les­sä­ni näin hä­nen kas­von­sa ja kuu­lin hä­nen ää­nen­sä. Ku­vit­te­lin, mi­ten oli­sim­me hy­väs­tel­leet:

Jos hän sei­soi­si vie­rel­lä­ni, hän sa­noi­si: ”Älä it­ke tyt­tö­se­ni, et­kö kuu­le, kun en­ke­lit lau­la­vat?” Hä­nel­lä oli­si kyy­ne­lei­tä vaa­le­an­si­ni­sis­sä sil­mis­sään ja hän kat­soi­si lem­pe­äs­ti ja ym­mär­täi­si tus­ka­ni. Mut­ta sit­ten hän hy­myi­li­si ja sa­noi­si: ”On kii­tok­sen ai­ka, olen pääs­syt tai­vaan ko­tiin.” Ja mi­nä­kin hy­myi­li­sin kyy­nel­ten läpi ja ha­lai­sin vie­lä vii­mei­sen ker­ran.

Ja sa­mal­la muis­tan sen vii­mei­sen ha­lauk­sen kol­men vuo­den ta­kaa. Kun mah­duin ko­ko­naan hä­nen ha­lauk­seen­sa.