Noin puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten, it­se­näi­syys­päi­vä­nä, kä­vin vie­mäs­sä Met­sä­mie­he­ni päi­vys­tyk­seen. Hä­nel­lä ei py­sy­nyt mi­kään ruo­ka si­säl­lä, ja voi­mat oli­vat vä­his­sä.

Hän oli käy­nyt siel­lä kol­me päi­vää ai­kai­sem­min­kin, kun töis­sä oli is­ke­nyt val­ta­va kipu. Kipu oli ol­lut niin kova, et­tä iso mies oli vai­pu­nut pol­vil­leen. En ta­jun­nut ti­lan­teen va­ka­vuut­ta, kun hän sil­loin soit­ti ko­tiin. Oli­han se sel­kä jos­kus muul­loin­kin oi­reil­lut, ja sii­hen oli ha­et­tu ki­pu­piik­kiä päi­vys­tyk­ses­tä. Luu­lin, et­tä näin oli­si ol­lut täl­lä­kin ker­taa. Eh­do­tin­kin, et­tä voi­sim­me soit­taa nap­ra­paa­til­le ajan.

Kun hän uu­del­leen meni päi­vys­tyk­seen, hä­net lai­tet­tiin eris­tyk­seen sil­tä va­ral­ta, et­tä hän oli­si saa­nut ko­van ma­ha­tau­din. Ju­tel­tiin ver­hon­ra­os­ta. Lää­kä­ri tuli ja ker­toi, et­tä tu­leh­du­sar­vot oli­vat 567 ja et­tä koh­ta mie­he­ni ha­et­tai­siin ku­vauk­siin.

En voi­nut läh­teä ku­vauk­siin mu­kaan, koh­dus­sa­ni kas­voi kak­si pien­tä vau­vaa ja ma­ha­ni oli jo ai­ka iso. Jou­duin läh­te­mään ko­tiin lait­ta­maan muil­le lap­sil­le ruo­kaa, kun jää­kaa­pis­sa ei ol­lut mi­tään pi­ka­läm­mi­tet­tä­vää. Siel­lä­kin mi­nua tar­vit­tiin. So­vit­tiin, et­tä näh­dään il­lem­mal­la isom­mas­sa alu­e­sai­raa­las­sa. Se oli sen het­ki­nen lää­kä­rin suun­ni­tel­ma.

Oli kui­ten­kin jo­ten­kin vai­kea läh­teä, eh­kä aa­vis­tin et­tä jo­tain va­ka­vaa oli vi­al­la. Purs­kah­din loh­dut­to­maan it­kuun. Mie­he­ni ot­ti kä­te­ni, pu­ris­ti sitä lu­jaa ja lu­pa­si: ”Kyl­lä minä täs­tä hen­gis­sä sel­vi­än.” Siu­na­sim­me toi­si­am­me. Vie­lä ei tie­det­ty, mis­tä piti sel­vi­tä. Kät­kin ne sa­nat ja kä­den­pu­ris­tuk­sen sy­dä­mee­ni ja pa­la­sin use­as­ti sii­hen het­keen seu­raa­vien päi­vien ai­ka­na. Se het­ki ja lu­paus toi toi­voa.

Pu­he­lin soi, ja Met­sä­mies ker­toi, et­tä aor­tas­sa oli re­pe­ä­mä. Pu­he­lu lop­pui ly­hy­een, voi­mia pu­hu­mi­seen ei ol­lut. Et­sin tie­toa Goog­les­ta ja jär­jes­tin lap­sil­le it­se­näi­syys­päi­vän kah­vit. Lai­toin lei­vok­set, tait­te­lin ser­vie­tit ja sy­tyt­te­lin kynt­ti­lät. Leik­ka­sin taa­te­li­ka­kus­ta jo­kai­sel­le vii­pa­leen ker­ma­vaah­don ja ki­nus­kin kera.

Ei­hän se oi­kein jär­ke­väl­tä tun­tu­nut, siis kah­vi­tel­la ko­to­na, kun tois­ta vie­dään pil­lit soi­den Mei­lah­teen. Eh­kä yri­tin jär­jes­tää lap­sil­le sel­lais­ta nor­maa­lia elä­mää, kun en muu­ta­kaan osan­nut teh­dä. Yh­täk­kiä elä­mä tun­tui ker­ta­hei­tol­la muut­tu­neen kuin hi­das­te­tuk­si fil­mik­si, toi­saal­ta kaik­ki ete­ni pi­ka­vauh­dil­la ja si­säl­si ai­van lii­an pal­jon ta­pah­tu­mia.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta ym­pä­ril­le­ni las­keu­tui rau­ha ja vah­va luot­ta­mus. Eh­kä se oli se­koi­tus ke­hon omia suo­je­lu­me­ka­nis­me­ja ja ras­kaus­hor­mo­ne­ja. Ja tai­vaan Isän joh­da­tus­ta. Joka ta­pauk­ses­sa se oli epä­to­del­li­nen olo­ti­la.

Soi­tin uu­del­leen päi­vys­tyk­seen ky­sy­en ti­lan­tees­ta. He ei­vät osan­neet sa­noa oi­ke­as­taan mi­tään, niin vauh­dil­la mie­he­ni oli läh­te­nyt koh­ti Mei­lah­tea. Sain kui­ten­kin pu­he­lin­nu­me­ron Mei­lah­den päi­vys­tyk­seen. Soi­tin seu­raa­vak­si sin­ne, siel­lä­kään ei osat­tu ker­toa muu­ta kuin et­tä hän oli juu­ri saa­pu­nut ja vie­ty kii­reel­li­ses­ti suo­raan leik­kaus­sa­liin. Lu­pail­tiin, et­tä ki­rur­gi soit­tai­si mi­nul­le, kun so­pi­va sau­ma löy­tyi­si.

Ys­tä­viä saa­pui naa­pu­ris­ta ja vä­hän kau­em­paa­kin. Per­he­kin oli taus­tal­la tu­ke­na. Seu­raa­val­le aa­mul­le kyy­ti sai­raa­laan jär­jes­tyi. Moni ru­koi­li mei­dän puo­les­tam­me, ja saim­me apua, jota em­me edes osan­neet sii­nä ti­lan­tees­sa pyy­tää. Näin konk­reet­ti­ses­ti saim­me ko­kea Ju­ma­lan huo­len­pi­toa ja us­ko­vais­ten jou­kon tu­kea.

Kun saa­vuin sai­raa­laan, su­kel­sin maa­il­maan, jo­hon mi­nul­la ei oi­ke­as­taan ai­kai­sem­min ol­lut pää­syä. Teho-osas­to oli täyn­nä piu­ho­ja, ko­nei­ta, valp­pai­ta hoi­ta­jia, jot­ka seu­ra­si­vat jo­kais­ta het­keä ja ei­vät kos­kaan pois­tu­neet vie­rel­tä.

Osas­to oli yk­si iso huo­ne ja­et­tu­na ver­hoil­la pie­nem­piin huo­nei­siin. Näin iso­ja lait­tei­ta pys­tyt­tiin lii­kut­ta­maan ja apu oli lä­hel­lä, kun ti­lan­teet saat­toi­vat yl­lät­tä­en muut­tua. Met­sä­mies­kin sii­nä ma­ka­si, nu­ku­tet­tu­na. Tuli uu­del­leen se it­ku, hol­ti­ton ja jos­tain sy­väl­tä, mut­ta toi­saal­ta se tun­tui puh­dis­ta­val­ta. Sii­nä het­kes­sä ei tar­vin­nut ol­la rei­pas.

Sen jäl­keen pys­tyin koh­taa­maan puo­li­so­ni, las­te­ni isän, kun hä­net hel­lä­va­rai­ses­ti he­rä­tet­tiin. Ver­hois­ta teh­tyyn huo­nee­seen tuli jopa kup­li­vaa hil­peyt­tä, joka kum­pu­si yh­tä sy­väl­tä kuin se it­ku, kun hän en­sim­mäi­sek­si sa­noi lää­ke­tok­ku­ras­sa ja hie­man hu­ma­lai­sel­la ää­nen­sä­vyl­lä: ”Ei Ant­ti-poi­kaa noin vain vie­dä.” Tut­tu Met­sä­mies oli vie­lä tal­les­sa, vaik­ka hän ei jak­sa­nut kät­tä nos­taa.

Tun­teet vaih­te­li­vat lai­das­ta lai­taan. Sa­noin hoi­ta­jal­le pil­ke sil­mä­kul­mas­sa, et­tä saa­tiin sit­ten­kin mel­kein kah­den­kes­ki­nen vii­kon­lop­pu mie­hen kans­sa, vaik­ka oli tun­tu­nut et­tem­me sel­lais­ta eh­di jär­jes­tää en­nen kuin vau­vat syn­ty­vät. Nau­roim­me hoi­ta­jan kans­sa niin, et­tä ve­det tu­li­vat sil­miin. Met­sä­mies le­päi­li sil­mät kiin­ni, mut­ta pie­ni hy­myn­kaar­re nou­si hä­nen­kin huu­lil­leen.

Hä­nel­le ja meil­le oli suo­tu li­sää yh­tei­siä elin­päi­viä. Ei ol­lut vie­lä Met­sä­mie­hen vuo­ro men­nä. Kii­tol­li­suus val­ta­si mie­le­ni.

Teho-osas­tol­la ol­laan elä­män ja kuo­le­man ra­ja­mail­la. Moni käy lä­hel­lä kuo­le­maa. Ai­na kaik­ki ei­vät sel­viä.

Per­he­huo­ne tuli tu­tuk­si pai­kak­si. Jos­kus siel­lä oli mui­ta omai­sia, vaih­det­tiin kat­sei­ta ja jos­kus muu­ta­ma sa­na­kin. Jos­kus siel­lä näki kyy­ne­lei­tä, mut­ta usein huo­nees­sa oli ai­van hil­jais­ta ja sain ol­la ai­van yk­sin. Rii­suin ken­kä­ni, ma­ka­sin soh­val­la ja lai­toin ja­lat ylös, jot­ta veri kier­täi­si pa­rem­min. Niin iso ras­kaus­ma­ha­ni oli jo.

Sii­nä huo­nees­sa kaik­ki epä­ai­to oli rii­sut­tu pois.

Yh­te­nä päi­vä­nä siel­lä oli pik­ku­tyt­tö, jol­la oli sie­vät sa­pa­rot ja tum­mat sil­mät. Hän oli tul­lut hy­väs­te­le­mään äi­tin­sä, joka ma­ka­si Met­sä­mie­hen vie­res­sä, ver­hon toi­sel­le puo­lel­la. Kirk­kaal­la ää­nel­lä hän ky­se­li ky­sy­myk­siä mies­hoi­ta­jal­ta ja ker­toi mu­ka­na ol­leel­le huol­ta­jal­leen, mi­ten hän oli saa­nut tos­sut jos­kus vau­va­na äi­dil­tä. Tos­sut oli lai­tet­tu tal­teen.

Myö­hem­min, kun tyt­tö oli jo läh­te­nyt, kuu­lui kuo­le­man ää­niä ja sit­ten hil­jai­suut­ta. En ol­lut ai­kai­sem­min ol­lut kuo­le­van lä­hel­lä. Pi­din Met­sä­mie­hen kä­des­tä hiu­kan tiu­kem­min kiin­ni. Tun­tui epä­rei­lul­ta, et­tä me saim­me vie­lä naut­tia elä­män lah­jas­ta. Pa­ran­tu­mi­sen ku­lus­ta ei sil­ti vie­lä ol­lut tie­toa. Aja­tus sii­tä, et­tä tämä elä­mä ei ole mei­dän ih­mis­ten kä­sis­sä, tun­tui hy­vin to­del­ta.

Päi­vä päi­väl­tä pa­ran­tu­mis­ta ta­pah­tui ja kah­dek­san­nen päi­vän koh­dal­la Met­sä­mies sai siir­tyä teho-osas­tol­ta kar­do­lo­gi­an vuo­de­o­sas­tol­le. Muu­ta­ma päi­vä en­nen jou­lua saim­me en­nak­koon suu­ren jou­lu­lah­jan. Hän pa­la­si ko­tiin. Vaik­ka pa­ran­tu­mi­nen vie­lä vei­si ai­kaa, hän oli tul­lut ta­kai­sin. Huo­ma­sin, mi­ten lap­set­kin huo­ka­si­vat hel­po­tuk­ses­ta.

Yh­des­sä ja jos­kus erik­seen kä­ve­lim­me pie­niä mat­ko­ja ja ke­rä­sim­me voi­mia ja rai­tis­ta il­maa. Aluk­si mat­ka oli vain pos­ti­laa­ti­kol­le, mut­ta joka päi­vä as­ke­leet me­ni­vät ai­na vä­hän pi­dem­mäl­le. Kä­vel­tiin käsi kä­des­sä, tu­et­tiin toi­si­am­me, jos tuli liu­kas koh­ta.

Hän oli lai­ha, näyt­ti hy­vin sai­raal­ta ja kä­ve­li vä­hän ku­ma­ras­sa, kun vat­san seu­dun ar­vet ki­ris­ti­vät. Minä puo­les­ta­ni te­pas­te­lin vie­res­sä ison ma­ha­ni kans­sa. Yh­des­sä jän­ni­tim­me, pää­si­sim­me­kö vau­vo­jen kans­sa täy­sil­le vii­koil­le, ja jak­sai­si­ko Met­sä­mies ol­la syn­ny­tyk­ses­sä mu­ka­na ja pi­tää vau­vo­ja sy­lis­sä. Ru­koil­tiin, et­tä kaik­ki me­ni­si hy­vin.

Ai­ka lail­la vuo­si sit­ten saim­me naut­tia kah­des­ta täy­si­ai­kai­ses­ta vau­vas­ta. Met­sä­mies­kin jak­soi hoi­va­ta hei­tä rin­nal­la­ni. Tun­tui, et­tä elä­mäm­me oli ih­mei­tä täyn­nä.

Hän on toi­pu­nut en­nal­leen.