Haa­vei­lin lap­se­na, et­tä mi­nus­ta tu­li­si opet­ta­ja tai ”bu­si­ness lady”. Myö­hem­min unel­moin dip­lo­maa­tin am­ma­tis­ta. Oli­sin ha­lun­nut ol­la mu­ka­na rau­han­ra­ken­ta­misp­ro­ses­sis­sa. Su­kel­taa eri­lai­siin kult­tuu­rei­hin ja ym­mär­tää nii­tä. Näin minä suun­nit­te­lin elä­mää­ni.

En vas­tus­ta­nut avi­o­liit­toa. Ha­lu­sin jos­sain vai­hees­sa löy­tää sen mi­nul­le tar­koi­te­tun kump­pa­nin, mut­ta ei mi­nul­la mi­tään kii­ret­tä sii­hen elä­män­vai­hee­seen ol­lut. Elä­mä kui­ten­kin meni toi­sel­la ta­val­la ja löy­sim­me toi­sem­me jo var­sin nuo­re­na. Tun­tui oi­ke­al­ta rat­kai­sul­ta men­nä nai­mi­siin, vaik­ka kamp­pai­lin seu­rus­te­lun ja var­hai­sa­vi­o­lii­to­nai­ka­na ki­pe­äs­ti sii­tä, mikä mi­nun roo­li tu­li­si nai­se­na ole­maan.

Mur­ro­si­äs­sä olin ai­ka kilt­ti en­kä oi­ke­as­taan käy­nyt läpi kun­nol­lis­ta ka­pi­noin­ti­vai­het­ta. Tai­sin käy­dä sen läpi sil­loin pa­ri­kymp­pi­se­nä. Olen­nai­nen ero sii­nä oli se, et­ten täs­sä ti­lan­tees­sa ka­pi­noi­nut van­hem­pia vas­taan kun asuin omas­sa ko­dis­sa, vaan ka­pi­noin Ju­ma­laa vas­taan.

Pel­kä­sin lap­sen­saan­tia. Pel­kä­sin niin pal­jon, et­tä se sat­tui ihan fyy­si­ses­ti. Ajat­te­lin, et­tä per­he mer­kit­see joko-tai-va­lin­to­ja: et­tä oli­si mah­dol­lis­ta saa­da ura tai per­he mut­ta ei mo­lem­pia. Pel­kä­sin, et­tä syn­ny­tän seu­raa­vat kak­si­kym­men­tä vuot­ta en­kä eh­di te­ke­mään vä­lis­sä mi­tään muu­ta.

Sit­ten sain ko­kea äi­tiy­den lah­jan. Se oli mul­lis­ta­vaa. Mul­lis­ta­vam­pi kuin mi­kään muu asia elä­mäs­sä­ni on iki­nä ol­lut. Se yh­teys, jon­ka koin lap­sen kans­sa, oli ai­van muu­ta kuin mitä olin ku­vi­tel­lut.

Se rak­kaus­kin oli niin voi­mal­lis­ta. Se ei täy­sin pois­ta­nut kamp­pai­lu­a­ni it­se­ni kans­sa, mut­ta pik­ku­hil­jaa ava­si sil­mi­ä­ni nä­ke­mään, mikä elä­mäs­sä on­kin tär­kein­tä. Sa­mal­la koin, et­tä asi­at oli­vat jos­kus epä­oi­keu­den­mu­kai­sia. Mi­nul­le oli an­net­tu suu­ri lah­ja, pie­ni lap­si, en­kä ol­lut edes ko­ke­nut min­kään­lais­ta vau­va­kuu­met­ta. Toi­set ki­pui­le­vat van­hem­mak­si tu­le­mi­sen kai­puun­sa kans­sa ei­vät­kä saa lap­sia.

Tu­lin oman elä­män ris­teys­koh­taan, ja va­lin­nan paik­ka oli koit­ta­nut: otan­ko oman elä­mä­ni täy­sin hal­tuun ja teen it­se rat­kai­sut, vai an­nan­ko Ju­ma­lal­le si­jaa ja luo­tan, et­tä Hän tie­tää tar­pee­ni?

”Pa­rem­pi vä­hän vai­vaa kan­taa

ja luot­taa Her­ran hy­vyy­teen

tyy­ty­en sii­hen, mitä an­taa

hän lau­pi­aas­ti lap­sil­leen.

Ei isäl­täm­me tai­vaas­sa

tar­peem­me ole sa­las­sa.”

(Vir­si 370, Ge­org Neu­mark 1657)

Sain voi­maa yhä us­koa ja ha­lua luot­taa Ju­ma­laan. Tun­ne sel­väs­ti hel­pot­ti ja toi luot­ta­mus­ta elä­mään, mut­ta ei pois­ta­nut ko­ko­naan sitä ki­pua, jota koin.

En ko­ke­nut vau­va­kuu­met­ta niin kuin moni muu. Koin, et­tä olin jol­lain ta­voin eri­lai­nen äi­ti ja kui­ten­kin mo­nel­la ta­voin ai­van sa­man­lai­nen kuin muut.

Oi­ke­as­taan ajat­te­lin, et­tä meis­tä jo­kai­nen käy läpi kas­vua ja mel­kein jo­kai­nen koh­taa äi­tiy­den ki­pe­ät koh­dat jos­sain vai­hees­sa. Jol­la­kin se voi ol­la en­sim­mäi­sen koh­dal­la, toi­sel­la kuu­den­nen koh­dal­la tai sit­ten vas­ta, kun saa­puu iso­äi­tiy­teen. Eh­kä sil­loin mum­mo­na miet­ti­vät, mi­ten omat tyt­tä­ret ja mi­ni­ät jak­sa­vat.

Joku toi­nen ki­pui­lee, kun ei saa ko­kea äi­tiyt­tä, vaik­ka kuin­ka ru­koi­li­si. It­se ru­koi­lin jos­kus, et­tä sai­sin ko­kea vau­va­kuu­meen, siis sitä kut­kut­ta­vaa odo­tus­ta. Jän­ni­tin ai­na sil­loin kun tie­sin, et­tä oli­si suu­ri mah­dol­li­suus tul­la ras­kaak­si. Las­kin kuu­kau­sia eteen­päin ja mie­tin jo val­miik­si mi­ten jär­jes­täi­sin kou­lu- ja työ­a­si­at. Usein vau­vau­u­ti­nen ai­heut­ti pie­nen krii­sin, mut­ta joka ker­ta sii­hen teh­tä­vään kas­voi ja so­peu­tui. Ja joka ker­ta rak­kaus las­ta koh­taan oli suu­rem­paa kuin mitä oli­si it­se osan­nut aa­vis­taa.

Vii­me ker­ral­la sain ko­kea hiu­kan, mil­tä vau­va­kuu­me voi­si mais­tua, ja kun sain tie­tää et­tä vat­sas­sa oli­kin kak­si yh­den si­jaan, olin val­ta­van on­nel­li­nen. Ru­kouk­sii­ni oli vas­tat­tu.

Elä­mä ei ole men­nyt niin kuin it­se suun­nit­te­lin, se on men­nyt pal­jon pa­rem­min kuin mitä iki­nä ku­vit­te­lin. Äi­tiys on kau­nis­ta ja jos­kus ki­pe­ää­kin. Niin kuin Raa­mat­tu lu­pai­lee.