Haaveilin lapsena, että minusta tulisi opettaja tai ”business lady”. Myöhemmin unelmoin diplomaatin ammatista. Olisin halunnut olla mukana rauhanrakentamisprosessissa. Sukeltaa erilaisiin kulttuureihin ja ymmärtää niitä. Näin minä suunnittelin elämääni.
En vastustanut avioliittoa. Halusin jossain vaiheessa löytää sen minulle tarkoitetun kumppanin, mutta ei minulla mitään kiirettä siihen elämänvaiheeseen ollut. Elämä kuitenkin meni toisella tavalla ja löysimme toisemme jo varsin nuorena. Tuntui oikealta ratkaisulta mennä naimisiin, vaikka kamppailin seurustelun ja varhaisavioliitonaikana kipeästi siitä, mikä minun rooli tulisi naisena olemaan.
Murrosiässä olin aika kiltti enkä oikeastaan käynyt läpi kunnollista kapinointivaihetta. Taisin käydä sen läpi silloin parikymppisenä. Olennainen ero siinä oli se, etten tässä tilanteessa kapinoinut vanhempia vastaan kun asuin omassa kodissa, vaan kapinoin Jumalaa vastaan.
Pelkäsin lapsensaantia. Pelkäsin niin paljon, että se sattui ihan fyysisesti. Ajattelin, että perhe merkitsee joko-tai-valintoja: että olisi mahdollista saada ura tai perhe mutta ei molempia. Pelkäsin, että synnytän seuraavat kaksikymmentä vuotta enkä ehdi tekemään välissä mitään muuta.
Sitten sain kokea äitiyden lahjan. Se oli mullistavaa. Mullistavampi kuin mikään muu asia elämässäni on ikinä ollut. Se yhteys, jonka koin lapsen kanssa, oli aivan muuta kuin mitä olin kuvitellut.
Se rakkauskin oli niin voimallista. Se ei täysin poistanut kamppailuani itseni kanssa, mutta pikkuhiljaa avasi silmiäni näkemään, mikä elämässä onkin tärkeintä. Samalla koin, että asiat olivat joskus epäoikeudenmukaisia. Minulle oli annettu suuri lahja, pieni lapsi, enkä ollut edes kokenut minkäänlaista vauvakuumetta. Toiset kipuilevat vanhemmaksi tulemisen kaipuunsa kanssa eivätkä saa lapsia.
Tulin oman elämän risteyskohtaan, ja valinnan paikka oli koittanut: otanko oman elämäni täysin haltuun ja teen itse ratkaisut, vai annanko Jumalalle sijaa ja luotan, että Hän tietää tarpeeni?
”Parempi vähän vaivaa kantaa
ja luottaa Herran hyvyyteen
tyytyen siihen, mitä antaa
hän laupiaasti lapsilleen.
Ei isältämme taivaassa
tarpeemme ole salassa.”
(Virsi 370, Georg Neumark 1657)
Sain voimaa yhä uskoa ja halua luottaa Jumalaan. Tunne selvästi helpotti ja toi luottamusta elämään, mutta ei poistanut kokonaan sitä kipua, jota koin.
En kokenut vauvakuumetta niin kuin moni muu. Koin, että olin jollain tavoin erilainen äiti ja kuitenkin monella tavoin aivan samanlainen kuin muut.
Oikeastaan ajattelin, että meistä jokainen käy läpi kasvua ja melkein jokainen kohtaa äitiyden kipeät kohdat jossain vaiheessa. Jollakin se voi olla ensimmäisen kohdalla, toisella kuudennen kohdalla tai sitten vasta, kun saapuu isoäitiyteen. Ehkä silloin mummona miettivät, miten omat tyttäret ja miniät jaksavat.
Joku toinen kipuilee, kun ei saa kokea äitiyttä, vaikka kuinka rukoilisi. Itse rukoilin joskus, että saisin kokea vauvakuumeen, siis sitä kutkuttavaa odotusta. Jännitin aina silloin kun tiesin, että olisi suuri mahdollisuus tulla raskaaksi. Laskin kuukausia eteenpäin ja mietin jo valmiiksi miten järjestäisin koulu- ja työasiat. Usein vauvauutinen aiheutti pienen kriisin, mutta joka kerta siihen tehtävään kasvoi ja sopeutui. Ja joka kerta rakkaus lasta kohtaan oli suurempaa kuin mitä olisi itse osannut aavistaa.
Viime kerralla sain kokea hiukan, miltä vauvakuume voisi maistua, ja kun sain tietää että vatsassa olikin kaksi yhden sijaan, olin valtavan onnellinen. Rukouksiini oli vastattu.
Elämä ei ole mennyt niin kuin itse suunnittelin, se on mennyt paljon paremmin kuin mitä ikinä kuvittelin. Äitiys on kaunista ja joskus kipeääkin. Niin kuin Raamattu lupailee.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys