He ovat kuin yö ja päi­vä, nämä kak­si. Koh­tu­ka­ve­rei­ta oli­vat, ja heil­lä on sel­lai­nen eri­tyi­nen yh­teys, vaik­ka ovat niin eri­lai­sia. Toi­nen on aa­mu­virk­ku ja toi­nen yö­kyö­pe­li, tyt­tö ja poi­ka. Toi­nen on pie­nem­pi ja si­rom­pi ja toi­nen sel­väs­ti isom­pi ja juos­tes­sa tuk­ka hul­mu­aa. Toi­nen on tark­ka ja sän­til­li­nen ja toi­nen ot­taa elä­män sel­väs­ti ren­nom­min. Mut­ta he huo­leh­ti­vat toi­sis­taan. Jos yh­del­lä me­nee ruo­ka vää­rään kurk­kuun, toi­nen ta­put­taa sel­kään. Ja seu­raa­va­na päi­vä­nä ta­pah­tu­ma tois­tuu toi­sin päin.

Sil­loin kun saim­me tie­tää et­tä meil­le syn­tyi­si kak­si vau­vaa yh­den si­jaan, olin ai­van in­nois­sa­ni. Sa­mal­la aloin miet­ti­mään kai­ken­lai­sia sel­viy­ty­mis­kei­no­ja ja luin kai­ken tie­don mitä löy­sin kak­sos­ten gee­ni­tut­ki­muk­ses­ta. Olen sel­lai­nen sel­viy­ty­mis­kei­noih­mi­nen, joka miet­tii kai­ken­lai­sia ske­naa­ri­oi­ta etu­kä­teen, mut­ta tie­dos­taa, et­tä elä­mä usein me­nee ai­van toi­sel­la ta­val­la kuin mitä oli­si edes voi­nut ku­vi­tel­la. Sii­nä ti­lan­tees­sa täy­tyy an­taa elä­mäl­le ti­laa.

Olin kuul­lut yh­del­tä kak­sos­van­hem­mal­ta vin­kin, et­tä alus­sa, kun nuk­ku­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa, toi­nen van­hem­pi nuk­kuu toi­ses­sa huo­nees­sa yh­den vau­van kans­sa ja toi­nen toi­ses­sa. Vuo­ro­öin vau­vat vaih­tui­si­vat van­hem­pien vä­lil­lä. Näin sai­si­vat mo­lem­mat vuo­ro­tel­len rin­taa ja pul­loa. Ajat­te­lin, et­tä tot­ta kai teem­me näin, jos ti­lan­ne vaa­tii.

Muis­tan, kun ker­roin yh­del­le kä­ti­löl­le, et­tä olim­me miet­ti­neet mie­he­ni kans­sa, et­tä vuo­rot­te­lem­me kun käy­dään kau­pas­sa ja asi­oil­la ja otam­me ai­na yh­den vau­van mu­kaan, niin toi­nen pär­jää pa­rem­min ko­to­na toi­sen kans­sa.

To­del­li­suus oli ai­van muu­ta. Vau­vat päät­ti­vät hy­vin var­hain, et­tä hei­tä ei ero­tel­la. Ker­ran läh­din ko­kouk­seen ja ajat­te­lim­me, et­tä se su­jui­si pa­rem­min, jos kum­mal­la­kin van­hem­mal­la oli­si yk­si vau­va hoi­det­ta­va­na. Mi­nul­la meni ko­kouk­ses­sa suh­teel­li­sen hy­vin, mut­ta se vau­va, joka jäi ko­tiin, oli koko il­lan ai­van po­loi­nen ja hoi­det­ta­va ja rau­hoit­tui vas­ta, kun kak­so­nen saa­pui ko­tiin.

Mie­he­ni sa­noi, et­tä pal­jon hel­pom­mal­la pää­see, kun hoi­taa kah­ta vau­vaa. Sen jäl­keen em­me nii­tä enää ero­tel­leet. Baby Björn -sit­te­rit oli­vat mei­dän ar­ki­pe­las­tus! Il­man nii­tä em­me oli­si sel­vin­neet. Niil­lä pys­tyi kä­te­väs­ti yh­del­lä tai tar­vit­ta­es­sa kah­del­la ja­lal­la an­ta­maan hiu­kan vauh­tia, kun hoi­ti tois­ta tai nu­kut­ti mo­lem­pia. Hel­pos­ti ne siir­tyi­vät tar­vit­ta­es­sa huo­nees­ta toi­seen.

Lii­tyin Fa­ce­boo­kis­sa mo­nik­ko­ryh­mään, jos­sa on 2019 syn­ty­nei­tä kak­so­sia tai kol­mo­sia, ja kaik­ki oli­vat sa­maa miel­tä: sit­te­rit oli­vat mei­dän pe­las­tus.

Ja tämä ei ole mak­set­tu mai­nos! Vain häm­men­ty­nyt (ja iloi­nen) ha­vain­to sii­tä, mi­ten jo­kin pie­ni ka­pis­tus voi oi­ke­as­ti aut­taa jo­ka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä niin pal­jon.

En­nen kuin vau­vat syn­tyi­vät, lai­na­sin sän­gyn heil­le ja pe­ta­sin sen kau­niis­ti odot­ta­maan syn­ty­mää. Met­sä­mies nau­roi hy­vän­tah­toi­ses­ti, et­tä luu­let­ko, et­tä he oi­ke­as­ti nuk­kui­si­vat siel­lä. Ei­hän meil­lä ku­kaan ole nuk­ku­nut omas­sa sän­gys­sä alus­sa. Ai­na he nuk­ku­vat mei­dän vä­lis­sä. Pää hiu­kan mei­tä ylem­mäl­lä ja omal­la pik­ku­pei­tol­laan, et­tei mei­dän iso peit­to vain va­hin­gos­sa me­ni­si pääl­le. Mies kun nuk­kuu kuin so­ti­las ei­kä pyö­ri ol­len­kaan, niin sii­tä­kään ei tar­vit­se huo­leh­tia.

Sa­mal­la ta­val­la kävi yö­syöt­tö­jen kans­sa. Ne­kään ei­vät men­neet suun­ni­tel­mien mu­kai­ses­ti. En­sim­mäi­sen kuu­kau­den ai­ka­na nou­sim­me mie­hen kans­sa mo­lem­mat yh­des­sä, lai­tet­tiin va­lot oi­kein pääl­le, jot­ta saim­me syöt­tö­rum­ban hoi­det­tua.

Niin pie­ni vau­va ei vie­lä ym­mär­rä, et­tä vuo­roa pi­täi­si odot­taa ja mo­lem­pien yh­tä­ai­kai­seen syöt­tä­mi­seen tar­vit­si alus­sa hiu­kan apua. Ei­vät­hän he osaa vie­lä pi­del­lä pää­tään tai muu­ten­kaan oi­kein löy­tää asen­toa. Pik­ku­hil­jaa se­kin hel­pot­tui.

Löy­sin Yo­u­tu­bes­ta opas­tus­vi­de­on sii­hen, mi­ten nos­taa kak­si vau­vaa rin­nal­le yh­tä­ai­kaa. Har­joit­te­lin sitä soh­val­la vai­he vai­heel­ta. Vä­hi­tel­len kaik­ki al­koi su­jua ja yöl­lä ei tar­vin­nut enää he­rät­tää tois­ta apuun. Usein pie­net jak­soi­vat hiu­kan odot­taa vuo­ro­a­kin. Ja niin kuin kaik­ki muut­kin lap­set – he nuk­kui­vat mei­dän vä­lis­sä.

On­nek­si Met­sä­mies oli va­hin­gos­sa os­ta­nut meil­le le­ve­äm­mät pat­jat kuin mitä sän­kyyn mah­tui, niin saim­me kai­vat­tua li­sä­ti­laa ja mo­lem­mat pie­net tu­hi­si­vat ai­van vie­rek­käin sii­nä mei­dän vä­lis­säm­me. Ol­tiin me saa­tu mie­le­tön tup­la­lah­ja!

Mi­nul­la oli sel­lai­nen ku­vi­tel­ma, et­tä en­sim­mäi­nen vuo­si kah­den vau­van kans­sa oli­si tosi tii­vis. Sen ver­ran oi­ke­as­sa olin, et­tä se oli oi­ke­as­ti in­ten­sii­vi­nen. Mut­ta sii­tä yl­lä­tyin, kuin­ka tii­vis se seu­raa­va­kin vuo­si oli. Kun pe­sin toi­sen pyl­lyä, toi­nen tuli la­vu­aa­rin reu­nal­le roik­ku­maan ja nuo­le­maan sitä, ja par­haas­sa ta­pauk­ses­sa al­koi tut­ki­maan vaip­paa!

On­nek­si mel­kein ai­na oli joku, joka pys­tyi tu­le­maan apuun ja haki toi­sen tut­ki­ja­mat­kai­li­jan ves­sas­ta pois. Sa­mal­la mi­nua nau­rat­ti, oi­kein hi­hi­tyt­ti! On­han tämä hul­lun hom­maa jos­kus kah­den sa­ma­ni­käi­sen kans­sa. Use­am­man ker­ran löy­sin hei­dät ves­sas­ta, kun toi­nen ot­ti ves­sa­har­jal­la vet­tä ja sil­lä har­ja­si lat­ti­aa ja toi­nen leik­ki pik­ku­au­toil­la la­vu­aa­ris­sa, vesi täy­sil­lä va­lu­en tie­tys­ti.

Var­sin­kin sil­loin, kun saa­pui il­ta­vil­li, toi­nen kak­so­sis­ta oi­kein in­nos­tui. Hä­nel­lä on hul­mu­a­vat vaa­le­at hiuk­set, pil­ke sil­mä­kul­mas­sa ja her­sy­vä nau­ru. Ja toi­nen seu­ra­si pe­räs­sä. Sil­loin hän jät­tää sän­til­li­syy­den het­kek­si tau­ol­le. Eh­kä he hiu­kan hi­o­vat toi­si­aan. Olem­me usein nau­ran­neet, et­tä he ovat kuin pa­ris­kun­ta, joka on ol­lut nai­mi­sis­sa mon­ta vuot­ta.

Muu­tim­me ai­van vas­ta ja pää­tim­me, et­tem­me käy­tä uu­des­sa vä­li­ai­kai­ses­sa asun­nos­sam­me sau­naa, kun siel­lä ei ole ny­ky­ai­kai­sia kos­teu­se­ris­tei­tä. Sau­na on siis täl­lä het­kel­lä va­ras­to­käy­tös­sä täyn­nä ba­naa­ni­laa­ti­koi­ta. Yh­täk­kiä siel­tä kuu­lui suur­ta ko­li­naa. Juok­sin hir­ve­äl­lä vauh­dil­la kat­so­maan, et­tä mitä oi­kein oli te­keil­lä. Siel­lä ne kak­si is­tua kö­köt­ti­vät ba­naa­ni­laa­tik­ko­pi­non pääl­lä pol­vet mel­kein kor­vis­sa. Siel­tä he ot­ti­vat iso­ja kiu­as­ki­viä ja heit­ti­vät nii­tä lat­ti­al­le.

Sain hei­dät oh­jat­tua sau­nas­ta pois ja pe­rä­ka­naa he läh­ti­vät tuk­ka put­kel­la seu­raa­vaan koh­tee­seen, täl­lä ker­taa ylä­ker­taan. Ylä­ker­ras­ta kuu­lui jon­kin ai­kaa kai­lo­tus­ta isoon ää­neen. Puu­ha­sin omi­a­ni ala­ker­ras­sa ja ajat­te­lin, et­tä kaik­ki on hy­vin, kun­nes mei­dän vii­si­vuo­ti­as huu­si: ”Äi­ti, tule kat­so­maan!”

He oli­vat le­vi­tel­leet lau­ta­pe­le­jä. Ei men­nyt kau­an, kun­nes he löy­si­vät juu­ri vii­ka­tut vaat­teet. Voi sitä rie­mua ja ki­ka­tus­ta, kun he heit­te­li­vät nii­tä pöy­däl­tä lat­ti­al­le. Seu­raan äly­sor­muk­se­ni tie­to­ja, ja hel­pos­ti täyt­ty­vät päi­vän as­ke­leet, kun juok­sen näi­den kah­den pe­räs­sä!

Kai­ken tä­män jäl­keen olen miet­ti­nyt, et­tä ei hait­tai­si, vaik­ka tu­li­si toi­set­kin kak­so­set. Niin mie­le­tön kas­vun­mat­ka tämä on ol­lut täyn­nä spon­taa­nia iloa, jota vain las­ten kaut­ta voi ko­kea.