JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kahden äidin siunaus

19.6.2021 7.00

Juttua muokattu:

18.6. 10:32
2021061810320120210619070000

Sain lah­jak­si kak­si äi­tiä. Syn­ty­mä-äi­ti­ni kan­toi mi­nua yh­dek­sän kuu­kaut­ta, si­lit­ti vat­san­sa pääl­tä ja odot­ti, et­tä hä­nes­tä tu­li­si äi­ti. Kun olin kak­si­vuo­ti­as, sain uu­den äi­din lah­jak­si. Tämä uu­si äi­ti kas­vat­tai­si ja oh­jai­si mi­nua ja nuo­rem­pia si­sa­ruk­si­a­ni ai­kui­suu­teen.

Kun olin ai­van pie­ni, vain kym­me­nen päi­vän ikäi­nen, syn­ty­mä-äi­ti­ni nuk­kui pois.

Syn­ty­mä-äi­ti­ni oli tuol­loin vain kak­si­kym­men­täyk­si­vuo­ti­as. Oi­ke­as­taan hän oli vas­ta saa­pu­nut ai­kui­se­lä­mään. Olen it­se saa­nut elää jo kak­sin­ker­tai­ses­ti. En saa­nut op­pia tun­te­maan hän­tä sa­mal­la ta­val­la kuin useim­mat op­pi­vat tun­te­maan äi­tin­sä, ar­kie­lä­mäs­sä. Olen jou­tu­nut ko­ko­a­maan pie­niä pa­la­pe­lin­pa­la­sia yh­teen. So­si­aa­li­nen me­dia on ol­lut täs­sä oi­va apu, kun olen pik­ku­hil­jaa op­pi­nut tun­te­maan syn­ty­mä-äi­ti­ni su­kua. Ai­na vä­lil­lä olen häm­mäs­ty­nyt, mi­ten gee­neil­lä voi­kin ol­la niin suu­ri mer­ki­tys.

Mi­nul­le ker­rot­tiin äi­dis­tä­ni, kun olin eh­kä noin kol­me- tai nel­jä­vuo­ti­as. Van­hem­pia var­mas­ti hiu­kan jän­nit­ti sen­kal­tai­nen kes­kus­te­lu. Mi­ten­kö­hän suh­tau­tui­sin sii­hen tie­toon? Mum­mo­ni ker­to­muk­sen mu­kaan olin jo­ten­kin to­den­nut vain, et­tä: ”Sel­vä!”, ja läh­te­nyt jat­ka­maan leik­ke­jä­ni. Sil­loin, kun olin pie­ni, se oli­kin yk­sin­ker­tais­ta. Muis­tan, kun ajat­te­lin, et­tä näin tämä elä­mä me­nee, jos­kus joku voi jou­tua les­kek­si, ja sit­ten vain men­nään uu­del­leen nai­mi­siin. Ei sii­nä mi­tään ih­meel­lis­tä ol­lut.

Mut­ta kun saa­vuin mur­ro­si­kään, uu­sia nä­kö­kul­mia tuli omiin­kin aja­tuk­sii­ni. Mie­tin, et­tä kuka äi­ti­ni oi­ke­as­ti oli, min­kä­lai­nen hän oli ol­lut ja oli­ko meis­sä mi­tään yh­teis­tä. Pik­ku­hil­jaa opin pie­niä asi­oi­ta hä­nes­tä. Sain hä­nen van­han lom­pak­kon­sa. Päät­te­lin lom­pa­kon si­säl­lön pe­rus­teel­la, mis­sä kau­pois­sa hän oli asi­oi­nut. Ajo­kor­tin tie­to­jen mu­kaan olim­me oi­ke­as­taan hy­vin sa­man­ko­koi­sia. Ame­rik­ka­lai­sis­sa ajo­kor­teis­sa kun on lu­e­tel­tu hius­ten ja sil­mien väri, pi­tuus ja pai­no.

Äi­ti­ni oli­si ha­lun­nut opis­kel­la psy­ko­lo­gi­aa yli­o­pis­tos­sa, ja ka­len­te­ris­ta löy­tyi ym­pä­röi­ty päi­vä­mää­rä, jol­loin mi­nun syn­ty­mä­ni las­ket­tu ai­ka oli­si pi­tä­nyt ol­la. Syn­nyin kak­si päi­vää etu­a­jas­sa, ku­ten oma­kin esi­koi­se­ni. Ka­len­te­ris­ta löy­tyi myös leh­des­tä lei­kat­tu kuva. Suun­nit­teil­la oli per­ma­nent­ti, sel­lai­nen kah­dek­san­kym­men­tä­lu­vun alun per­mis – tyy­li­käs oli­si ol­lut! Iso­van­hem­pa­ni oli­vat säi­lyt­tä­neet mi­nul­le joi­tain hä­nen ta­va­roi­taan, ja löy­sin pie­nen keit­to- ja lei­von­ta­kir­ja­ko­ko­el­man, jon­ka olen myö­hem­min tuo­nut Suo­meen. Kir­jat ovat van­ho­ja, ja ne on jul­kais­tu sel­lai­ses­sa maa­il­ma­na­jas­sa, et­tä niis­sä suo­si­tel­laan tar­jot­ta­via ko­ti­rou­vien aa­mu­päi­vän tee­het­kil­le. Si­vu­jen reu­noil­la syn­ty­mä-äi­ti­ni on kom­men­toi­nut, jos jo­kin re­sep­ti oli hä­nen mie­les­tään eri­tyi­sen her­kul­li­nen.

Mut­ta oli hän myös ko­ke­nut elä­män ro­soi­sen puo­len. Hän oli herk­kä, ja laa­ti­kos­ta löy­tyi mon­ta vih­koa, jois­sa oli ker­rot­tu ru­no­muo­dos­sa sii­tä, kun elä­mä ei men­nyt hel­poim­mal­la ta­val­la. Lom­pa­kos­sa oli kort­ti, jos­sa oli nu­me­ro, jo­hon hän oli var­maan­kin soit­ta­nut ja ha­ke­nut apua. Jos­kus, kun olen ky­sel­lyt su­ku­lai­sil­ta näis­tä tei­ni­vuo­sien ajois­ta, mi­nul­le va­kuu­tet­tiin, et­tä hän eli elä­män­sä pa­ras­ta ai­kaa, kun oli nai­mi­sis­sa ja odot­ti las­ta. Hä­nen yk­si haa­veen­sa oli tul­la äi­dik­si.

Huo­ma­sin, et­tä ha­lu­sin tie­tää, min­kä­lai­nen hän oli ol­lut ai­kui­se­na. Oli­si­han sen pi­tä­nyt ol­la it­ses­tään sel­vää, mut­ta pik­ku­hil­jaa mi­nul­le val­ke­ni to­del­li­suus, et­tä ku­kaan ei oi­kein voi­nut ker­toa sii­tä ajas­ta mi­nul­le. Hän ei kos­kaan eh­ti­nyt elää sa­man­lais­ta ai­kui­se­lä­mää, mitä it­se olen elä­nyt jo mon­ta vuot­ta. Hän ei eh­ti­nyt käy­dä läpi nii­tä luon­nol­li­sia kas­vun vai­hei­ta, joi­ta käy­dään sa­mal­la, kun kun­nol­la it­se­näis­ty­tään ja ra­ken­ne­taan oman­nä­köis­tä elä­mää omas­sa ko­dis­sa.

Sen si­jaan sain lah­jak­si äi­din, joka kas­vat­ti mi­nut ja jota kut­sun äi­dik­si. Hän tuli elä­mää­ni ol­les­sa­ni kak­si­vuo­ti­as. Hä­nes­tä tuli heti äi­ti. Oi­ke­as­taan il­man luon­nol­lis­ta ku­her­rus­kuu­kau­si­ai­kaa. Aluk­si meil­lä ei ol­lut yh­teis­tä kiel­tä ja yh­des­sä har­joit­te­lim­me ym­mär­tä­mään toi­si­am­me. Sain kie­li­kyl­vyn suo­mek­si, ja hän usein tois­ti asi­at kah­des­ti, suo­mek­si ja eng­lan­nik­si. Hän oli toi­mi­nut Suo­mes­sa päi­vä­ko­dis­sa las­ten­hoi­ta­ja­na ja oli huo­man­nut, mi­ten pie­net lap­set op­pi­vat par­hai­ten mat­ki­mal­la. Sik­si me lau­loim­me. Hän opet­ti, ja pik­ku­hil­jaa mat­ki­mal­la opin lau­la­maan suo­mek­si. Se oli aluk­si yh­tei­nen kie­lem­me. Hä­nen ker­to­muk­sen­sa mu­kaan opin vaik­ka kuin­ka mon­ta las­ten lau­lua ul­koa puo­les­sa vuo­des­sa. Lem­pi­lau­lu­ni sil­loin oli Lau­la, kan­sa Ju­ma­lan. Osa­sin kaik­ki nel­jä sä­keis­töä ul­ko­muis­tis­ta. Se on vie­lä­kin ra­kas lau­lu.

Hän ot­ti roo­lin­sa äi­ti­nä to­sis­saan. Ker­ran hän läh­ti hä­dis­sään aja­maan ap­teek­kiin ha­ke­maan mi­nul­le jo­tain ma­han­peh­mit­tä­mis­lää­ket­tä. Hä­dän tun­ne tai­si ol­la sen ver­ran suu­ri, et­tä kaa­su­pol­jin­ta pai­net­tiin hiu­kan lii­kaa ja po­lii­si­kin oli py­säyt­tä­nyt. Mut­ta po­lii­si oli hel­läl­lä tuu­lel­la, ja hä­net pääs­tet­tiin jat­ka­maan mat­kaa.

Äi­ti­ni on erit­täin jär­jes­tel­mäl­li­nen, se ei eh­kä ole luon­tai­nen vah­vuu­te­ni. Koko ala-as­teen ajan hän tar­kis­ti las­ten kou­lu­re­put päi­vit­täin ja huo­leh­ti, et­tä kaik­ki lap­set oli­vat teh­neet läk­syn­sä. Muis­tan, kuin­ka meil­lä lap­sil­la oli ai­na luo­kan hie­noim­mat pro­jek­tit ja esi­tel­mät, kos­ka äi­ti saat­toi val­voa pit­käs­ti yli puo­len yön ja opas­taa miel­le nii­den te­koa. Hän aut­toi et­si­mään tie­toa ja löy­tä­mään sen olen­nai­sen. Ylä-as­teel­la osa­sim­me jo teh­dä ai­van it­se­näi­ses­ti. Mi­nun täy­tyy sa­noa, et­tä nämä pro­jek­tin­te­ko­het­ket opet­ti­vat mi­nul­le tie­tyn­lais­ta jär­jes­tel­mäl­li­syyt­tä ja sin­nik­kyyt­tä. Ne ko­ke­muk­set ovat aut­ta­neet mi­nua myös omas­sa äi­tiy­des­sä­ni. Jos­kus odo­tam­me lii­kaa ala-as­tei­käi­sil­tä lap­sil­ta. Odo­tam­me, et­tä hei­dän pi­täi­si ky­e­tä vaik­ka mi­hin oma­toi­mi­seen toi­min­taan. Ei­vät he vie­lä val­mii­ta ole.

Toi­nen asia, min­kä olen op­pi­nut äi­dil­tä­ni, on tai­to iloi­ta ihan pie­nis­tä asi­ois­ta. Jo­kai­ses­ta päi­väs­tä voi löy­tyä yk­sin­ker­tai­sia ilo­nai­hei­ta. Ei­vät­kä ne usein­kaan mak­sa mi­tään. Ame­ri­kas­sa ruo­ka­kau­pat ovat au­ki koko vuo­ro­kau­den ym­pä­ri. Lem­pi­puu­ha­ni oli läh­teä äi­din kans­sa ruo­ka­kaup­paan vii­kon­lop­pu­na jos­kus kym­me­nen ai­kaa il­lal­la. Me­nin joko yk­sin tai yh­den si­sa­ruk­sen kans­sa. Hiu­kan vä­sy­nee­nä yh­des­sä me hi­hi­tel­tiin has­sun­muo­toi­sil­le he­del­mil­le tai kas­vik­sil­le tai muil­le elä­män has­suil­le asi­oil­le. Ne oli­vat het­kiä, jot­ka erot­ti­vat pe­ru­sar­jes­ta, ihan vain mei­tä var­ten.

Sain kak­si äi­tiä yh­den si­jaan ja kol­me iso­äi­tiä. Jo­kai­nen on ai­nut­laa­tui­nen. Kan­nan heis­tä kai­kis­ta pie­nen pa­la­sen sy­dä­mes­sä­ni ja ai­na vä­lil­lä py­säh­dyn miet­ti­mään, mi­ten ih­meel­li­nen ja ar­voi­tuk­sel­li­nen elä­mä voi­kin ol­la.

LailaUljas
Olen nelikymppinen ison perheen äiti, äitiyslomalla oleva yrittäjä, valtiotieteiden maisteri ja ikuinen opiskelija. Olen syntynyt yhdysvalloissa, mutta asunut Suomessa puolet elämästäni. Lähellä sydäntäni ovat erityisesti lasten, nuorten, vanhusten ja vähäosaisten asema yhteiskunnassamme. Asioiden jäsentäminen kirjoittamisen kautta on minulle tärkeää. Olen aikaisemmin kirjoittanut paria ruokablogia. Palautetta voi vapaasti antaa osoitteeseen laila.uljas@gmail.com
9.11.2024

Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. Room. 13:7

Viikon kysymys