Sain lah­jak­si kak­si äi­tiä. Syn­ty­mä-äi­ti­ni kan­toi mi­nua yh­dek­sän kuu­kaut­ta, si­lit­ti vat­san­sa pääl­tä ja odot­ti, et­tä hä­nes­tä tu­li­si äi­ti. Kun olin kak­si­vuo­ti­as, sain uu­den äi­din lah­jak­si. Tämä uu­si äi­ti kas­vat­tai­si ja oh­jai­si mi­nua ja nuo­rem­pia si­sa­ruk­si­a­ni ai­kui­suu­teen.

Kun olin ai­van pie­ni, vain kym­me­nen päi­vän ikäi­nen, syn­ty­mä-äi­ti­ni nuk­kui pois.

Syn­ty­mä-äi­ti­ni oli tuol­loin vain kak­si­kym­men­täyk­si­vuo­ti­as. Oi­ke­as­taan hän oli vas­ta saa­pu­nut ai­kui­se­lä­mään. Olen it­se saa­nut elää jo kak­sin­ker­tai­ses­ti. En saa­nut op­pia tun­te­maan hän­tä sa­mal­la ta­val­la kuin useim­mat op­pi­vat tun­te­maan äi­tin­sä, ar­kie­lä­mäs­sä. Olen jou­tu­nut ko­ko­a­maan pie­niä pa­la­pe­lin­pa­la­sia yh­teen. So­si­aa­li­nen me­dia on ol­lut täs­sä oi­va apu, kun olen pik­ku­hil­jaa op­pi­nut tun­te­maan syn­ty­mä-äi­ti­ni su­kua. Ai­na vä­lil­lä olen häm­mäs­ty­nyt, mi­ten gee­neil­lä voi­kin ol­la niin suu­ri mer­ki­tys.

Mi­nul­le ker­rot­tiin äi­dis­tä­ni, kun olin eh­kä noin kol­me- tai nel­jä­vuo­ti­as. Van­hem­pia var­mas­ti hiu­kan jän­nit­ti sen­kal­tai­nen kes­kus­te­lu. Mi­ten­kö­hän suh­tau­tui­sin sii­hen tie­toon? Mum­mo­ni ker­to­muk­sen mu­kaan olin jo­ten­kin to­den­nut vain, et­tä: ”Sel­vä!”, ja läh­te­nyt jat­ka­maan leik­ke­jä­ni. Sil­loin, kun olin pie­ni, se oli­kin yk­sin­ker­tais­ta. Muis­tan, kun ajat­te­lin, et­tä näin tämä elä­mä me­nee, jos­kus joku voi jou­tua les­kek­si, ja sit­ten vain men­nään uu­del­leen nai­mi­siin. Ei sii­nä mi­tään ih­meel­lis­tä ol­lut.

Mut­ta kun saa­vuin mur­ro­si­kään, uu­sia nä­kö­kul­mia tuli omiin­kin aja­tuk­sii­ni. Mie­tin, et­tä kuka äi­ti­ni oi­ke­as­ti oli, min­kä­lai­nen hän oli ol­lut ja oli­ko meis­sä mi­tään yh­teis­tä. Pik­ku­hil­jaa opin pie­niä asi­oi­ta hä­nes­tä. Sain hä­nen van­han lom­pak­kon­sa. Päät­te­lin lom­pa­kon si­säl­lön pe­rus­teel­la, mis­sä kau­pois­sa hän oli asi­oi­nut. Ajo­kor­tin tie­to­jen mu­kaan olim­me oi­ke­as­taan hy­vin sa­man­ko­koi­sia. Ame­rik­ka­lai­sis­sa ajo­kor­teis­sa kun on lu­e­tel­tu hius­ten ja sil­mien väri, pi­tuus ja pai­no.

Äi­ti­ni oli­si ha­lun­nut opis­kel­la psy­ko­lo­gi­aa yli­o­pis­tos­sa, ja ka­len­te­ris­ta löy­tyi ym­pä­röi­ty päi­vä­mää­rä, jol­loin mi­nun syn­ty­mä­ni las­ket­tu ai­ka oli­si pi­tä­nyt ol­la. Syn­nyin kak­si päi­vää etu­a­jas­sa, ku­ten oma­kin esi­koi­se­ni. Ka­len­te­ris­ta löy­tyi myös leh­des­tä lei­kat­tu kuva. Suun­nit­teil­la oli per­ma­nent­ti, sel­lai­nen kah­dek­san­kym­men­tä­lu­vun alun per­mis – tyy­li­käs oli­si ol­lut! Iso­van­hem­pa­ni oli­vat säi­lyt­tä­neet mi­nul­le joi­tain hä­nen ta­va­roi­taan, ja löy­sin pie­nen keit­to- ja lei­von­ta­kir­ja­ko­ko­el­man, jon­ka olen myö­hem­min tuo­nut Suo­meen. Kir­jat ovat van­ho­ja, ja ne on jul­kais­tu sel­lai­ses­sa maa­il­ma­na­jas­sa, et­tä niis­sä suo­si­tel­laan tar­jot­ta­via ko­ti­rou­vien aa­mu­päi­vän tee­het­kil­le. Si­vu­jen reu­noil­la syn­ty­mä-äi­ti­ni on kom­men­toi­nut, jos jo­kin re­sep­ti oli hä­nen mie­les­tään eri­tyi­sen her­kul­li­nen.

Mut­ta oli hän myös ko­ke­nut elä­män ro­soi­sen puo­len. Hän oli herk­kä, ja laa­ti­kos­ta löy­tyi mon­ta vih­koa, jois­sa oli ker­rot­tu ru­no­muo­dos­sa sii­tä, kun elä­mä ei men­nyt hel­poim­mal­la ta­val­la. Lom­pa­kos­sa oli kort­ti, jos­sa oli nu­me­ro, jo­hon hän oli var­maan­kin soit­ta­nut ja ha­ke­nut apua. Jos­kus, kun olen ky­sel­lyt su­ku­lai­sil­ta näis­tä tei­ni­vuo­sien ajois­ta, mi­nul­le va­kuu­tet­tiin, et­tä hän eli elä­män­sä pa­ras­ta ai­kaa, kun oli nai­mi­sis­sa ja odot­ti las­ta. Hä­nen yk­si haa­veen­sa oli tul­la äi­dik­si.

Huo­ma­sin, et­tä ha­lu­sin tie­tää, min­kä­lai­nen hän oli ol­lut ai­kui­se­na. Oli­si­han sen pi­tä­nyt ol­la it­ses­tään sel­vää, mut­ta pik­ku­hil­jaa mi­nul­le val­ke­ni to­del­li­suus, et­tä ku­kaan ei oi­kein voi­nut ker­toa sii­tä ajas­ta mi­nul­le. Hän ei kos­kaan eh­ti­nyt elää sa­man­lais­ta ai­kui­se­lä­mää, mitä it­se olen elä­nyt jo mon­ta vuot­ta. Hän ei eh­ti­nyt käy­dä läpi nii­tä luon­nol­li­sia kas­vun vai­hei­ta, joi­ta käy­dään sa­mal­la, kun kun­nol­la it­se­näis­ty­tään ja ra­ken­ne­taan oman­nä­köis­tä elä­mää omas­sa ko­dis­sa.

Sen si­jaan sain lah­jak­si äi­din, joka kas­vat­ti mi­nut ja jota kut­sun äi­dik­si. Hän tuli elä­mää­ni ol­les­sa­ni kak­si­vuo­ti­as. Hä­nes­tä tuli heti äi­ti. Oi­ke­as­taan il­man luon­nol­lis­ta ku­her­rus­kuu­kau­si­ai­kaa. Aluk­si meil­lä ei ol­lut yh­teis­tä kiel­tä ja yh­des­sä har­joit­te­lim­me ym­mär­tä­mään toi­si­am­me. Sain kie­li­kyl­vyn suo­mek­si, ja hän usein tois­ti asi­at kah­des­ti, suo­mek­si ja eng­lan­nik­si. Hän oli toi­mi­nut Suo­mes­sa päi­vä­ko­dis­sa las­ten­hoi­ta­ja­na ja oli huo­man­nut, mi­ten pie­net lap­set op­pi­vat par­hai­ten mat­ki­mal­la. Sik­si me lau­loim­me. Hän opet­ti, ja pik­ku­hil­jaa mat­ki­mal­la opin lau­la­maan suo­mek­si. Se oli aluk­si yh­tei­nen kie­lem­me. Hä­nen ker­to­muk­sen­sa mu­kaan opin vaik­ka kuin­ka mon­ta las­ten lau­lua ul­koa puo­les­sa vuo­des­sa. Lem­pi­lau­lu­ni sil­loin oli Lau­la, kan­sa Ju­ma­lan. Osa­sin kaik­ki nel­jä sä­keis­töä ul­ko­muis­tis­ta. Se on vie­lä­kin ra­kas lau­lu.

Hän ot­ti roo­lin­sa äi­ti­nä to­sis­saan. Ker­ran hän läh­ti hä­dis­sään aja­maan ap­teek­kiin ha­ke­maan mi­nul­le jo­tain ma­han­peh­mit­tä­mis­lää­ket­tä. Hä­dän tun­ne tai­si ol­la sen ver­ran suu­ri, et­tä kaa­su­pol­jin­ta pai­net­tiin hiu­kan lii­kaa ja po­lii­si­kin oli py­säyt­tä­nyt. Mut­ta po­lii­si oli hel­läl­lä tuu­lel­la, ja hä­net pääs­tet­tiin jat­ka­maan mat­kaa.

Äi­ti­ni on erit­täin jär­jes­tel­mäl­li­nen, se ei eh­kä ole luon­tai­nen vah­vuu­te­ni. Koko ala-as­teen ajan hän tar­kis­ti las­ten kou­lu­re­put päi­vit­täin ja huo­leh­ti, et­tä kaik­ki lap­set oli­vat teh­neet läk­syn­sä. Muis­tan, kuin­ka meil­lä lap­sil­la oli ai­na luo­kan hie­noim­mat pro­jek­tit ja esi­tel­mät, kos­ka äi­ti saat­toi val­voa pit­käs­ti yli puo­len yön ja opas­taa miel­le nii­den te­koa. Hän aut­toi et­si­mään tie­toa ja löy­tä­mään sen olen­nai­sen. Ylä-as­teel­la osa­sim­me jo teh­dä ai­van it­se­näi­ses­ti. Mi­nun täy­tyy sa­noa, et­tä nämä pro­jek­tin­te­ko­het­ket opet­ti­vat mi­nul­le tie­tyn­lais­ta jär­jes­tel­mäl­li­syyt­tä ja sin­nik­kyyt­tä. Ne ko­ke­muk­set ovat aut­ta­neet mi­nua myös omas­sa äi­tiy­des­sä­ni. Jos­kus odo­tam­me lii­kaa ala-as­tei­käi­sil­tä lap­sil­ta. Odo­tam­me, et­tä hei­dän pi­täi­si ky­e­tä vaik­ka mi­hin oma­toi­mi­seen toi­min­taan. Ei­vät he vie­lä val­mii­ta ole.

Toi­nen asia, min­kä olen op­pi­nut äi­dil­tä­ni, on tai­to iloi­ta ihan pie­nis­tä asi­ois­ta. Jo­kai­ses­ta päi­väs­tä voi löy­tyä yk­sin­ker­tai­sia ilo­nai­hei­ta. Ei­vät­kä ne usein­kaan mak­sa mi­tään. Ame­ri­kas­sa ruo­ka­kau­pat ovat au­ki koko vuo­ro­kau­den ym­pä­ri. Lem­pi­puu­ha­ni oli läh­teä äi­din kans­sa ruo­ka­kaup­paan vii­kon­lop­pu­na jos­kus kym­me­nen ai­kaa il­lal­la. Me­nin joko yk­sin tai yh­den si­sa­ruk­sen kans­sa. Hiu­kan vä­sy­nee­nä yh­des­sä me hi­hi­tel­tiin has­sun­muo­toi­sil­le he­del­mil­le tai kas­vik­sil­le tai muil­le elä­män has­suil­le asi­oil­le. Ne oli­vat het­kiä, jot­ka erot­ti­vat pe­ru­sar­jes­ta, ihan vain mei­tä var­ten.

Sain kak­si äi­tiä yh­den si­jaan ja kol­me iso­äi­tiä. Jo­kai­nen on ai­nut­laa­tui­nen. Kan­nan heis­tä kai­kis­ta pie­nen pa­la­sen sy­dä­mes­sä­ni ja ai­na vä­lil­lä py­säh­dyn miet­ti­mään, mi­ten ih­meel­li­nen ja ar­voi­tuk­sel­li­nen elä­mä voi­kin ol­la.