Kun olin tei­ni, asuin Min­ne­so­tas­sa Min­ne­a­po­lik­sen esi­kau­pun­ki­a­lu­eel­la, jon­ka nimi oli Gol­den Val­ley. Suo­raan kään­net­ty­nä se tar­koit­taa kul­tais­ta laak­soa.

Ko­tim­me ala­ker­ras­sa oli isä­ni työ­huo­ne. Se oli ko­din­hoi­to­huo­neen vie­res­sä, ja usein kun kä­ve­lin sii­tä ohi, kur­kis­tin oven ra­os­ta ja kat­soin, oli­ko isä­ni pu­he­li­mes­sa. Ovi oli tum­man­rus­kea puu­o­vi ja lä­hes­tul­koon ai­na ra­ol­laan, kun se ei kun­nol­la men­nyt kiin­ni el­lei sitä voi­mak­kaas­ti kis­ko­nut. Py­säh­dyin sii­hen het­kek­si ja kuun­te­lin ja ar­vi­oin, et­tä oli­ko jo­tain tär­ke­ä­tä me­neil­lään. Sit­ten ava­sin oven va­ro­vai­ses­ti sen ver­ran, et­tä kas­vot mah­tui­vat sin­ne vä­liin.

Mel­kein joka päi­vä mi­nul­la oli isäl­le jo­tain asi­aa, jo­tain jota mie­tin. Jos­kus kes­kus­te­lim­me pit­ki­ä­kin ai­ko­ja ja koin, et­tä sil­loin tu­lin kuul­luk­si ja koh­da­tuk­si. Vä­lil­lä ai­heet oli­vat ai­ka ar­ki­sia ja vä­lil­lä sy­väl­li­sem­piä. Kou­lus­sa va­lit­sin es­see­kir­joi­tuk­siin usein po­liit­ti­sia tai kan­san­ta­lou­del­li­sia ai­hei­ta. Yh­teis­kun­nal­li­set asi­at kiin­nos­ti­vat mi­nua jo sil­loin.

Näis­sä oven­ra­ko­kes­kus­te­luis­sa usein poh­dim­me­kin noi­ta tee­mo­ja isä­ni kans­sa. Mi­nul­la saat­toi ol­la eh­do­tuk­sia, mi­ten jo­tain asi­aa yh­teis­kun­nas­sam­me pi­täi­si koh­da­ta tai vaik­ka­pa kor­ja­ta. Hän ei tyr­män­nyt aja­tuk­si­a­ni, vaik­ka eh­do­tuk­se­ni oli­vat­kin var­mas­ti vä­lil­lä ai­ka suo­ra­su­kai­sia. Vas­ta­pai­nok­si hän usein esit­ti eri­lai­sia nä­kö­kul­mia, joi­ta jäin sit­ten miet­ti­mään.

Kes­kus­te­lu­jen jäl­keen oli ai­na hel­pom­pi kir­joit­taa kou­lu­teh­tä­viä. Löy­sin ihan vas­ta kan­si­on, joka oli täyn­nä näi­tä ylä-as­te- ja lu­ki­oai­kai­sia kir­joi­tel­mia. Oli mu­ka­va su­kel­taa kir­joi­tus­ten kaut­ta nuo­ruu­sai­kaan. Näin jäl­keen­päin olen miet­ti­nyt, et­tä eh­kä noi­den isän kans­sa käy­ty­jen kes­kus­te­lu­jen tär­kein an­ti oli­kin koh­taa­mi­sen ko­ke­mus, ei niin­kään ne ai­he­pii­rit, jot­ka su­ju­vas­ti vaih­te­li­vat päi­väs­tä toi­seen. Jo­kai­nen ih­mi­nen ha­lu­aa tul­la ai­dos­ti koh­da­tuk­si ja kuul­luk­si.

Olen koko ke­vään seu­ran­nut yh­teis­kun­nal­li­sia ta­pah­tu­mia tääl­lä Suo­mes­sa ja Ame­ri­kas­sa. On ol­lut ko­ro­na­ke­vät ja ra­ju­ja mel­la­koi­ta Min­ne­a­po­lik­ses­sa ja myös muu­al­la Yh­dys­val­lois­sa. On ol­lut asi­oi­ta, jot­ka ovat yh­dis­tä­neet ja el­vyt­tä­neet tal­koo­hen­keä, mut­ta on myös asi­oi­ta, jot­ka ovat ai­heut­ta­neet suu­ria ris­ti­rii­to­ja.

Mie­les­tä­ni po­liit­ti­nen il­ma­pii­ri sekä Suo­mes­sa et­tä län­si­mais­sa yleen­sä on vii­mei­sen kah­den vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na po­la­ri­soi­tu­nut eli kah­ti­a­ja­kau­tu­nut. Ol­laan vah­vas­ti puo­les­ta ja vas­taan, ja mie­li­pi­teet kär­jis­ty­vät. Eri­tyi­sen huo­les­tut­ta­vaa on mie­les­tä­ni se, jos kes­ki­näi­nen kun­ni­oi­tus ka­to­aa.

Olen jos­kus miet­ti­nyt, et­tä voi­ko so­si­aa­li­nen me­dia ol­la yk­si te­ki­jä täs­sä po­la­ri­soi­tu­mi­ses­sa. Kun kir­joi­tam­me no­pei­ta vies­te­jä, vies­ti saat­taa kär­jis­tyä ihan eri ta­val­la kuin sil­loin, kun ol­laan kas­vo­tus­ten. Si­nän­sä tämä kär­jis­ty­mi­nen ei ole uu­si il­miö ja sitä ei voi­da ko­ko­naan lait­taa so­si­aa­li­sen me­di­an syyk­si. Ih­mis­kun­nan his­to­ria on aal­to­lii­ket­tä: vä­lil­lä on kau­sia, jol­loin asi­at kär­jis­ty­vät ja vä­lil­lä ti­lan­ne taas on rau­hal­li­sem­pi.

Sil­loin kun ti­lan­teet kär­jis­ty­vät, kuun­te­le­mi­nen usein lop­puu. Sei­so­taan ikään kuin huo­neen vas­tak­kai­sil­la sei­nil­lä, ja ää­net ko­ho­a­vat. Ih­mi­si­nä olem­me va­ja­vai­sia, ja haas­ta­vis­sa ti­lan­teis­sa saat­taa tul­la yli­lyön­te­jä. Syn­ty­vät­kö nämä kär­jis­ty­mi­set sil­loin, kun ih­mi­set ko­ke­vat, et­tä hei­tä ei kuun­nel­la ei­kä koh­da­ta?

Jos em­me koh­taa tois­ta, unoh­tuu myös hel­pos­ti ar­mol­li­suus, ja saa­tam­me ym­mär­tää ta­hal­laan vää­rin. Eh­kä taus­tal­la on pel­ko, et­tä jos tu­lem­me koh­ti toi­si­am­me, jou­dum­me luo­pu­maan meil­le tär­keis­tä pe­ri­aat­teis­ta. Tätä se ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä tar­koi­ta. Voim­me kun­ni­oit­taa kans­saih­mi­siä, vaik­ka ar­vo­maa­il­ma ei oli­si­kaan sa­man­lai­nen. Tämä on hyvä huo­mi­oi­da myös per­heis­säm­me ja yh­tei­söis­säm­me.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min koh­ta pu­hut­te­lee mi­nua: ”Teil­le on ope­tet­tu: ’Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si ja vi­haa vi­ha­mies­tä­si,’ Mut­ta minä sa­non teil­le: ra­kas­ta­kaa vi­ha­mie­hi­än­ne ja ru­koil­kaa vai­noo­jien­ne puo­les­ta, jot­ta oli­sit­te tai­vaal­li­sen Isän­ne lap­sia. Hän an­taa au­rin­kon­sa nous­ta niin hy­vil­le kuin pa­hoil­le ja lä­het­tää sa­teen niin hurs­kail­le kuin ju­ma­lat­to­mil­le. Jos te ra­kas­tat­te nii­tä, jot­ka ra­kas­ta­vat tei­tä, min­kä pal­kan te sii­tä an­sait­set­te? Ei­vät­kö pub­li­kaa­nit­kin tee niin? Jos te ter­veh­dit­te vain ys­tä­vi­än­ne, mitä eri­no­mais­ta sii­nä on? Ei­vät­kö pa­ka­nat­kin tee niin? Ol­kaa siis täy­del­li­siä, niin kuin tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne on täy­del­li­nen.” (Matt. 5:43-48.)

Olen huo­man­nut, et­tä kun­ni­oit­ta­va koh­taa­mi­nen on val­ta­van tär­keä asia avi­o­lii­tos­sa­kin. Mi­nun ja mie­he­ni suh­tees­sa eri­lai­set yh­teis­kun­nal­li­set tee­mat ovat jo­ka­päi­väi­nen pu­hee­nai­he. Si­nän­sä nau­tin suu­res­ti, et­tä voim­me puo­li­so­ni kans­sa pa­ran­taa maa­il­maa sau­nan lau­teil­la tai kah­vi­pöy­däs­sä. Iloit­sen, et­tä hä­nel­lä on sel­kei­tä mie­li­pi­tei­tä, vaik­ka se jos­kus är­syt­tää­kin. Eh­kä hän­kin jos­kus häi­riin­tyy mi­nun mie­li­pi­teis­tä­ni.

Olem­me so­pi­via toi­sil­lem­me, spar­raam­me toi­si­am­me yleen­sä hy­väs­sä hen­ges­sä ja kes­kus­te­lem­me pal­jon. Mei­dän haas­te on se, et­tä lä­hes­tym­me yh­teis­kun­nal­li­sia on­gel­mia eh­kä hiu­kan eri nä­kö­vink­ke­lis­tä. Kum­pi­kaan ei si­nän­sä ole vää­räs­sä, mut­ta jos­kus saam­me ai­kaan ai­ka­moi­sen väit­te­lyn. Tun­teet käy­vät pin­nal­la ja sil­loin täl­löin saat­taa syn­tyä rii­dan­poi­ka­nen.

Olen yrit­tä­nyt har­joi­tel­la sel­lais­ta tak­tiik­kaa, et­tä kun tun­teet käy­vät tur­han kuu­mi­na ja kuun­te­le­mi­nen on vai­ke­aa, ve­täy­tyi­sin het­kek­si kau­em­mak­si, jot­ta aja­tuk­set ta­soit­tui­si­vat. Sen jäl­keen on hel­pom­pi pa­la­ta ta­kai­sin sil­lä mie­lel­lä, et­tä ha­lu­an ai­dos­ti kuun­nel­la ja koh­da­ta. Oma ko­ke­muk­se­ni on, et­tä yleen­sä löy­däm­me yh­tei­siä sil­lan­ra­ken­nu­sai­nek­sia ja huo­maam­me, et­tä poh­jim­mil­taan olem­me kui­ten­kin tär­keim­mis­sä ar­vo­ky­sy­myk­sis­sä sa­maa miel­tä. On tie­ten­kin myös sel­lai­sia pie­nem­piä asi­oi­ta, jois­ta voim­me so­vus­sa to­de­ta, et­tä olem­me niis­tä eri miel­tä. Ne ei­vät on­nek­si hait­taa mei­dän ar­ki-elä­mää. Tär­kein­tä on toi­sen kuun­te­le­mi­nen ja ai­to koh­taa­mi­nen.

Lä­him­mäi­sen­rak­kaus on ki­tey­tet­ty ih­meel­li­ses­ti Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa: ”Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le. Täs­sä on laki ja pro­fee­tat.” (Matt. 5:12.)