Kun olin nuo­ri, opis­ke­lin ah­ke­ras­ti. Eh­kä lii­an­kin ah­ke­ras­ti, ei­kä ajan­käyt­tö ol­lut ai­na niin te­ho­kas­ta­kaan. Jos­kus kou­lu­teh­tä­vät tun­tui­vat tyl­sil­tä ja tun­te­ja­kin saat­toi ku­lua nii­den pa­ris­sa. Vä­lil­lä sain jo­tain ai­kai­sek­si­kin: tein es­sei­tä, pro­jek­te­ja ja läk­sy­jä. Vä­lil­lä vain haa­vei­lin tai luin jän­ni­tys­dek­ka­rei­ta kou­lu­kir­jo­jen lo­mas­sa. Tom Clan­cy oli sil­loin lemp­pa­ri­ni. Mut­ta eh­kä täm­möi­siä te­hok­kuu­sa­si­oi­ta op­pii vas­ta myö­hem­min, ko­ke­mus­ten kaut­ta. Ei­kä se niin vaa­ral­lis­ta ole, vaik­ka ei ihan koko ajan ole­kaan te­ho­kas. Use­am­pi tut­ki­mus ja asi­an­tun­ti­ja on osoit­ta­nut, kuin­ka jou­te­no­lo on erit­täin ter­veel­lis­tä lap­sil­le ja nuo­ril­le: se kas­vat­taa luo­vuut­ta.

Olin nuo­re­na tosi kilt­ti ja myö­täi­lin mui­ta ih­mi­siä. Har­voin us­kal­sin il­mais­ta omia mie­li­pi­tei­tä­ni, pait­si kou­lu­es­sei­den kaut­ta. It­se asi­as­sa, kir­joi­tus­ten kaut­ta sain pik­ku­hil­jaa it­se­var­muut­ta il­mais­ta mie­li­pi­tei­tä­ni muu­ten­kin. Mi­nul­la oli lu­ki­os­sa eräs opet­ta­ja, joka tuki mi­nua täs­sä asi­as­sa. En tie­dä, tie­dos­ti­ko hän it­se asi­aa. Olin on­ne­kas, kun sain hä­net opet­ta­jak­si kah­dek­si ko­ko­nai­sek­si lu­ku­vuo­dek­si, var­sin­kin, kun kä­vin isoa, mel­kein kah­den­tu­han­nen op­pi­laan kou­lua.

Hän opet­ti meil­le joka ar­ki­päi­vä yh­den op­pi­tun­nin ver­ran yh­teis­kun­ta­op­pia ja his­to­ri­aa. Hän oli van­hem­pi mies (nyt kun ajat­te­lee, ei hän oi­ke­as­ti kau­he­an van­ha ol­lut­kaan, vain vä­hän pääl­le 50-vuo­ti­as), hä­nel­lä oli hiu­kan kyt­ty­rä sel­kä, ja hä­nel­lä oli lä­hes päi­vit­täin yl­lään pi­kee­pai­ta ja hie­kan vä­ri­set 90-lu­vun tyy­li­set puu­vil­la­hou­sut, jos­kus far­kut. Hä­nel­lä oli mie­le­tön, kui­vah­ko huu­mo­ri. Hän is­tui usein kau­ra­puu­ron vä­ri­sen pöy­dän pääl­lä ja hei­lut­te­li jal­ko­jaan, jois­sa oli pur­jeh­dus­ken­gät. Sa­mal­la hän opet­ti tai näyt­ti pie­niä vi­de­ok­lip­pe­jä esi­mer­kik­si edel­li­sen päi­vän uu­tis­lä­he­tyk­ses­tä, ja heit­ti sin­ne vä­liin omia si­vu­kom­ment­te­ja, joil­le me op­pi­laat hi­hit­te­lim­me. Hän oli juu­ta­lai­nen ja koin, et­tä oman va­kau­muk­sen­sa kaut­ta hän myös sy­väs­ti kun­ni­oit­ti mi­nun va­kau­mus­ta­ni.

High schoo­lin ai­ka­na osal­lis­tuin Mock Trial har­ras­tuk­seen. Täs­sä har­ras­tuk­ses­sa meil­le an­net­tiin ku­vit­teel­li­nen oi­keus­ta­paus, jota me sit­ten har­joit­te­lim­me usei­ta kuu­kau­sia ju­ris­tin ja tä­män ky­sei­sen opet­ta­jan opas­tuk­sel­la, en­nen kuin esi­tim­me sen oi­ke­as­sa oi­keus­sa­lis­sa. Mei­tä oli vas­tas­sa jo­kin toi­nen kou­lu, ja oi­ke­at tuo­ma­rit ar­vi­oi­vat, kuin­ka olim­me osan­neet esit­tää oi­keus­ta­paus­ta. Mei­tä ar­vos­tel­tiin sii­tä mi­ten osa­sim­me käyt­tää lain koh­tia ja ra­ken­taa ar­gu­men­toin­tia.

Muis­tan ker­ran, kun hän ky­syi mi­nul­ta ihan suo­ran, re­hel­li­sen ky­sy­myk­sen, joka ei si­säl­tä­nyt lain­kaan ivaa: ”Har­mit­taa­ko si­nua kos­kaan, et­tet voi osal­lis­tua kou­lun ur­hei­lu­jouk­ku­ei­siin?” Hän tie­si, et­ten osal­lis­tu­nut kou­lun kil­paur­hei­luun, vaik­kem­me muis­taak­se­ni ol­leet sii­tä kos­kaan ai­kai­sem­min pu­hu­neet. Hän val­men­si kou­lun jää­kiek­ko­jouk­ku­ei­ta ja ker­toi mi­ten oli ai­em­mas­sa työ­pai­kas­saan koh­dan­nut us­koi­vai­sia nuo­ria, jot­ka oli­vat ää­ret­tö­män lah­jak­kai­ta kiek­koi­li­joi­ta, vaik­kei­vat osal­lis­tu­neet­kaan jouk­ku­ee­seen.

Re­hel­li­nen ky­sy­mys vaa­ti re­hel­li­sen vas­tauk­sen. Tämä het­ki oli it­sel­le­ni kas­vun­paik­ka. Jou­duin koh­taa­maan it­sel­le­ni hiu­kan ki­pe­än pai­kan, kos­ka pi­din lii­kun­nas­ta ja ur­hei­lus­ta. Sa­lai­ses­ti oli­sin ha­lun­nut osal­lis­tua ur­hei­lu­jouk­ku­ei­siin. En tie­dä oli­sin­ko pär­jän­nyt, mut­ta se oli tois­si­jai­nen seik­ka. En voi­nut va­leh­del­la ja sa­noa et­ten ol­lut sii­tä kos­kaan haa­veil­lut. Ei hän mi­nua yrit­tä­nyt min­ne­kään hou­ku­tel­la, kos­ka hän sa­mal­la kun­ni­oit­ti sy­väs­ti va­kau­mus­ta­ni. Tämä ti­lan­ne ava­si sil­mä­ni nä­ke­mään, et­tä on hel­pom­pi koh­da­ta asi­oi­ta sil­loin kun olen it­sel­le­ni re­hel­li­nen. Ai­don re­hel­li­syy­den kaut­ta on pal­jon hel­pom­pi lait­taa jo­kin it­sel­le vai­kea asia si­vuun. Us­kal­let­tu­a­ni koh­da­ta asi­an, oli hel­pom­pi ol­la osal­lis­tu­mat­ta ja tyy­tyä tä­hän.

Kou­lun jäl­keen näin hä­net ker­ran, ja sil­loin­kin hän ky­syi mi­nul­ta toi­sen suo­ran ja re­hel­li­sen ky­sy­myk­sen. Sii­tä en ker­ro nyt sen enem­pää, kos­ka se vaa­ti­si ihan oman kir­joi­tuk­sen­sa. Ku­lui use­am­pi vuo­si en­nen kuin tör­mä­sin hä­neen so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. Pi­dim­me vä­lil­lä yh­teyt­tä. Hän ker­toi yh­des­sä vies­tis­sä, kuin­ka hä­nen vai­mon­sa iso-täti oli syn­ty­nyt Suo­men­lin­nas­sa, kun he pa­ke­ni­vat Ve­nä­jän vai­no­ja. Osa su­vus­ta oli kuu­lem­ma jää­nyt­kin Hel­sin­kiin asu­maan ja asu­vat edel­leen siel­lä, osa jat­koi mat­kaa Yh­dys­val­toi­hin. Kut­suin hei­dät Suo­meen ja lu­pa­sin, et­tä käyt­täi­sin hei­tä Suo­men­lin­nas­sa. Se kut­su ei kos­kaan täyt­ty­nyt. Sain vas­ti­kään tie­tää, et­tä hä­nen mat­kan­sa oli päät­ty­nyt.