Lai­la Ul­jas

Ma­kuu­huo­nees­ta saa­puu en­sin yk­si pie­ni ih­mi­nen, joka on juu­ri he­rän­nyt päi­vä­u­nil­ta. Koh­ta myös toi­nen pik­ku ih­mi­nen saa­puu äi­din luok­se. He lait­ta­vat peh­me­ät, pyö­re­ät kä­det kau­la­ni ym­pä­ril­le ja läm­pi­mät pos­ket omaa pos­ke­a­ni vas­ten. Sil­mät ovat vie­lä uni­set.

Sy­liin mah­tuu hy­vin kak­si kol­me­vuo­ti­as­ta. Yk­si yh­del­le pol­vel­le ja toi­nen toi­sel­le. Nämä ovat nii­tä äi­tiy­den par­hai­ta het­kiä. Uni­nen lap­si, joka kii­pe­ää sy­liin ja on het­ken ai­van rau­has­sa. Olen jos­kus aja­tel­lut, et­tä juu­ri näi­tä het­kiä jään kai­paa­maan sit­ten, kun it­sel­lä ei ole enää pie­niä lap­sia. Mut­ta vie­lä ei ol­la saa­vut­tu sii­hen vai­hee­seen. Kun kir­joi­tan tätä teks­tiä, 39 viik­koa ras­kaut­ta on tul­lut täy­teen. Koh­ta saa­puu pie­ni uu­si vau­va. Joka ker­ta se on yh­tä ih­meel­lis­tä.

Olen yleen­sä sel­lai­nen ih­mi­nen, joka ei hel­pos­ti it­ke, mut­ta se on jän­nä jut­tu, mi­ten ras­kaus­hor­mo­nit vai­kut­ta­vat ih­mi­seen. Sil­loin sekä ilon- et­tä su­run­kyy­ne­leet nou­se­vat hel­pos­ti sil­miin. Nau­ru­kin tu­lee kuin jos­tain sy­vem­mäl­tä. Ter­vey­den­hoi­ta­ja ker­toi, et­tä näin me her­kis­tym­me ais­ti­maan pa­rem­min tu­le­van vau­van vies­te­jä. Tämä tun­tui tosi mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä.

Po­si­tii­vi­nen ras­kaus­tes­ti he­rät­tää mo­nen­lai­sia tun­te­muk­sia. Voi ol­la, et­tä ma­han­poh­jas­sa kut­kut­taa, kun ajat­te­lee uu­den elä­män al­kua. Jos­kus voi tun­tua ah­dis­ta­val­ta. Ja usein sitä jo jär­jes­tää mie­les­sään, mitä asi­oi­ta elä­mäs­sä täy­tyy muut­taa ja suun­ni­tel­la nyt toi­sin, kun yh­dek­sän kuu­kau­den pääs­tä saa­puu uu­si pie­no­kai­nen.

Ras­kaus on ko­vin yk­si­löl­lis­tä. En eri­tyi­ses­ti nau­ti ras­kaa­na ole­mi­ses­ta, en­kä koe niin kuin toi­set, et­tä oli­sin sil­loin elä­mä­ni kun­nos­sa. Eri ker­roil­la­kin voi ol­la hiu­kan eri­lais­ta. Täl­lä ker­taa eh­din jo aja­tel­la, et­tä eh­kä siel­lä on­kin kak­si, kun pa­hoin­voin­ti oli niin paha. Sa­noin Met­sä­mie­hel­le, et­tä va­ra­sin yk­si­tyi­sel­le var­hai­sult­ra­ää­ni­a­jan. Ha­lu­sin tie­tää, oli­ko siel­lä yk­si vai kak­si. Ajat­te­lin myös, et­tä eh­kä se, et­tä näen syk­ki­vän sy­dä­men, an­tai­si mi­nul­le voi­mia sel­viy­tyä ras­kais­ta pa­hoin­voin­ti­kuu­kau­sis­ta.

Täl­lä ker­taa siel­lä oli vain yk­si. Ihan re­hel­li­ses­ti sa­no­en olin aluk­si pet­ty­nyt. Sa­noin­kin kä­ti­löl­le, et­tä toi­voi­sin, et­tä kaik­ki ras­kau­det oli­si­vat kak­sos­ras­kauk­sia; kak­si vau­vaa yh­den ras­kau­den hin­nal­la. It­se asi­as­sa mei­dän kak­sos­ten oli hiu­kan han­ka­la aluk­si ym­mär­tää, et­tä voi­si syn­tyä vain yk­si vau­va ker­ral­laan. Kun ker­roim­me et­tä meil­le on syn­ty­mäs­sä poi­ka, Pik­ku­mies li­sä­si sii­hen: ”Ja tyt­tö!” Ja kun näy­tim­me yh­del­lä sor­mel­la, et­tä vau­vo­ja oli nyt vain yk­si, hän näyt­ti kak­si sor­mea ja sa­noi: ”Ei, kak­si!” Mi­nua hy­myi­lyt­ti, tai oi­ke­as­taan nau­rat­ti, mi­ten hä­nen maa­il­mas­saan kak­so­set oli­vat it­ses­tään­sel­vyyk­siä. It­se asi­as­sa, ei­hän uu­den elä­män al­ku kos­kaan it­ses­tään­sel­vyys ole.

Olen lää­ke­tie­teel­li­ses­tä nä­kö­kul­mas­ta iä­käs äi­ti, vaik­ken oi­kein ha­lu­ai­si myön­tää sitä. Mut­ta tie­dän, et­tä mo­net ris­kit kas­va­vat iän myö­tä. Sen ta­kia ha­lu­sin ot­taa kaik­ki seu­lon­nat vas­taan. Ha­lu­an ol­la hen­ki­ses­ti val­mis­tau­tu­nut, jos jo­tain poik­ke­a­vaa tu­li­si esil­le. Ha­lu­an myös, et­tä lap­se­ni saa pa­ras­ta mah­dol­lis­ta hoi­toa, jos sil­le il­me­nee tar­vet­ta.

Tä­hän men­nees­sä kaik­ki tes­ti­tu­lok­set ovat ol­leet nor­maa­le­ja. Seu­lon­nat ei­vät tie­ten­kään ker­ro kaik­kea. Lap­si voi syn­tyä ter­vee­nä, ja myö­hem­min voi il­men­tyä jo­tain, mikä vaa­tii li­sää hoi­toa ja huo­len­pi­toa. Tä­män­kin olem­me saa­neet ko­kea. Sen ta­kia en enää kir­joi­ta syn­ny­ty­sil­moi­tus­vies­tiin, et­tä meil­le on syn­ty­nyt ter­ve lap­si. Kir­joi­tan, et­tä voi­daan hy­vin. Vain ai­ka näyt­tää on­ko lap­si ter­ve.

Koen, et­tä eh­kä olin nuo­rem­pa­na jo­ten­kin huo­let­to­mam­pi vau­vaa odot­ta­es­sa­ni. Van­hem­pa­na sitä tark­kai­lee omaa ke­hoa ja vau­van liik­kei­tä tar­kem­min. Ny­ky­ään eläm­me myös mie­he­ni kans­sa ras­kau­sa­jan läpi yh­des­sä ai­van toi­sel­la ta­val­la kuin sil­loin nuo­re­na. Ras­kau­sai­ka usein vaa­tii myös puo­li­sol­ta pal­jon. Mut­ta kun yh­des­sä teh­dään ja toi­nen pyy­teet­tö­mäs­ti aut­taa, syn­tyy me-hen­ki: kyl­lä me yh­des­sä täs­tä ras­kau­des­ta sel­vi­tään. Ja ihan pian koh­taam­me syn­ny­tyk­sen­kin yh­des­sä.