Kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten aje­lim­me mie­he­ni kans­sa maa­seu­dul­la anop­pi­lan lai­na-au­tol­la, kun omaa ei ol­lut. Olim­me kak­si­kymp­pi­siä. Kuu­lin ky­sy­myk­sen, et­tä läh­ti­sin­kö maa­ti­lan emän­näk­si. Vas­ta­sin: ”Ei, ei iki­nä!”

Ky­sy­mys oli hei­tet­ty ylei­sel­lä ta­sol­la, ei­hän meil­lä ol­lut mi­tään maa­ti­laa mi­hin men­nä. Asuim­me sil­loin Hel­sin­gis­sä, sie­väs­sä kak­si­os­sa ai­van me­ren­ran­ta­kal­li­oit­ten lä­hel­lä. Oi­ke­as­taan se oli juu­ri so­pi­va paik­ka har­joi­tel­la pie­nen per­heen ar­kea. Olin­han täy­sin kau­pun­ki­lais­tyt­tö, nuo­ri ja juu­ri muut­ta­nut toi­ses­ta maas­ta ja mil­joo­na­kau­pun­gis­ta.

Siel­lä Laa­ja­sa­los­sa oli so­pi­van lä­hel­lä kau­pun­ki ja luon­to ja meil­le tär­kei­tä ys­tä­viä ja saat­to­mie­hiä. Eri­tyis­tä oli, et­tä siel­lä oli­vat Eli­na ja Pau­li. He oli­vat pal­jon mei­tä van­hem­pia, he oli­si­vat voi­neet ol­la vaik­ka mei­dän van­hem­pam­me. Oli kuin oli­sim­me saa­neet heis­tä lai­na­van­hem­mat jot­ka opas­ti­vat mei­tä ai­kui­suu­teen. Mel­kein joka viik­ko kä­ve­lim­me ki­lo­met­rin ver­ran heil­le ky­lään. Hei­dän mat­kas­saan kul­jim­me om­pe­lu­seu­roi­hin ja jos­kus lei­po­mis­tal­koi­siin. Oli tur­val­lis­ta ol­la.

Muu­tim­me pa­rin vuo­den ku­lut­tua Hä­meen­lin­naan opin­to­jen pe­räs­sä. Täl­löin meil­lä oli jo puo­li­vuo­ti­as esi­koi­sem­me. Hä­meen­lin­nan ai­ka on jää­nyt tar­kas­ti mie­leen. Har­joit­te­lim­me van­hem­muut­ta ja avi­o­puo­li­soi­na ole­mis­ta. Har­joit­te­lim­me kuun­te­le­mis­ta ja kun­ni­oi­tus­ta. Ja vaik­ka tämä kou­lu ei kos­kaan oi­ke­as­taan lopu, eh­kä se vai­kein aloi­tus­kurs­si oli juu­ri sil­loin.

Opis­ke­lu­a­jan jäl­keen mie­he­ni aloit­ti työn Ve­ka­ran­jär­ven va­rus­kun­nas­sa. Asuim­me omas­sa rau­has­sa erä­maan ym­pä­röi­mä­nä. Tie­sin, et­tä siel­lä oli kar­hu­ja, ja vä­lil­lä näin kun maas­tou­tu­neet va­rus­mie­het juok­si­vat met­säs­sä ha­vu­nok­sat pääs­sä yh­des­tä pai­kas­ta toi­seen. Se oli niin haus­ka näky, et­tä tai­sin joku ker­ta nau­raa ää­neen, eh­kä osit­tain sii­tä hel­po­tuk­ses­ta, et­tä ne ei­vät ol­leet­kaan kar­hu­ja vaan ih­mi­siä!

Olin ni­mit­täin kuul­lut sel­lai­sen ta­ri­nan, et­tä lä­hi­kou­lun opet­ta­ja oli ol­lut lait­ta­mas­sa op­pi­lai­ta vä­li­tun­nil­le, kun huo­ma­si, et­tä kar­hu­e­mo ja pen­nut kul­ki­vat pi­han poik­ki. Opet­ta­ja ei sil­lä ker­taa lä­het­tä­nyt op­pi­lai­ta ulos vä­li­tun­nil­le.

Vaik­ka pel­kä­sin hir­viä ja kar­hu­ja, olin päät­tä­nyt, et­ten is­tu si­säl­lä koko vuot­ta. Lenk­kei­lin las­ten kans­sa, ja sään­nöl­li­sin vä­li­a­join ys­käi­sin tai ry­käi­sin, jot­ta kar­hut an­tai­si­vat mei­dän ol­la rau­has­sa. On­nek­si ne ei­vät il­mes­ty­neet lenk­ki­po­lul­le­ni. Har­joit­te­lin maal­la ole­mis­ta ja sa­mal­la opin naut­ti­maan erä­maan hil­jai­suu­des­ta. Ja ne maas­tou­tu­neet va­rus­mie­het toi­vat mi­nul­le tur­val­li­suu­den tun­net­ta. En ol­lut met­säs­sä ai­van yk­sin.

Elä­mä kul­jet­ti kir­kon­ky­läl­le, ja pik­ku­hil­jaa per­he kas­voi. Saim­me mah­dol­li­suu­den ra­ken­taa oma­ko­ti­ta­lo maa­lais­mai­se­maan lä­hel­le jär­veä. Lah­jak­si saim­me tär­kei­tä ys­tä­viä. Koim­me, et­tä saim­me ol­la osa ko­ti­sii­o­nia, us­ko­nys­tä­vien jouk­koa.

Elet­tiin täs­sä ja nyt, mut­ta ai­na sil­loin täl­löin, muu­ta­man vuo­den vä­lein, puo­li­so­ni tois­ti ää­neen haa­veen­sa maa­ti­las­ta. Hän oli­si var­mas­ti ol­lut val­mis sii­hen jo kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, mut­ta minä tar­vit­sin ai­kaa kas­vaa tuo­hon teh­tä­vään. Ajat­te­lim­me, et­tä kun olem­me per­he, haa­veen tu­li­si ol­la koko per­heen haa­ve. Eh­kä sen ta­kia ti­lan löy­tä­mi­nen kes­ti­kin niin kau­an, et­tä vä­lil­lä mie­tim­me, to­teu­tuu­ko se ol­leen­kaan.

Tie­ten­kin haa­vei­ta ja ta­voit­tei­ta saa ja on hyvä ol­la, mut­ta sil­loin täl­löin kes­kus­te­lim­me myös sii­tä, et­tä on mah­dol­lis­ta, et­tä Ju­ma­la ei suo meil­le sitä maa­ti­laa. Mie­tim­me vä­lil­lä mui­ta­kin vaih­to­eh­to­ja, mut­ta ai­na se maa­ti­la kui­ten­kin pa­la­si ta­kai­sin kes­kus­te­lui­hin. Kan­nus­tin mies­tä­ni jat­ka­maan et­sin­tö­jä, vaik­ka tu­los­ta ei oi­kein vuo­siin tul­lut. Kun on iso per­he, oli mon­ta seik­kaa mie­tit­tä­vä­nä. Ajat­te­lin, et­tä on hel­pom­pi tyy­tyä lop­pu­tu­lok­seen, jos on kun­nol­la yrit­tä­nyt, oli­pa tu­los mikä ta­han­sa.

Kuin ih­meen kau­pal­la maa­ti­la on nyt löy­ty­nyt ja asi­at ovat vain lok­sah­del­leet mel­kein it­ses­tään pai­koil­leen. Tämä rat­kai­su tun­tuu nyt oi­ke­al­ta ja ai­ka­kin tun­tuu oi­ke­al­ta.

Toi­saal­ta osa mei­dän sy­dä­mis­täm­me jää tän­ne Ky­men­laak­soon, jos­sa eh­dim­me asua 17 vuot­ta. Olo on se­koi­tus hai­keut­ta, kut­kut­ta­vaa in­nos­tus­ta ja kii­tol­li­suut­ta.

Saim­me viet­tää jo­kin ai­ka sit­ten läk­si­äis­seu­rat omas­sa ke­sä­pi­has­sam­me. Us­ko­nys­tä­vät oli­vat mei­tä saat­ta­mas­sa. Yh­des­sä kor­tis­sa luki: ”Hai­keut­ta tun­tien mut­ta myös kii­tol­li­si­na sii­tä, et­tä saim­me het­ken mat­kaa kul­kea yh­des­sä sa­mas­sa ko­ti­sii­o­nis­sa.” Näin se on, yk­sin mei­dän ei ole tar­vin­nut mat­ka­ta.

”Mis­sä olen­kin, min­ne me­nen­kin, sen sinä tie­dät, jo kau­kaa näet ai­kee­ni”, il­lan seu­ra­pu­hees­sa lai­nat­tiin psal­min sa­no­ja (Ps. 139:2).

Kät­kem­me sen il­lan muis­ton sy­dä­miim­me, kun läh­dem­me uu­del­le paik­ka­kun­nal­le. Luo­tam­me sii­hen, et­tä tai­vaan Isäl­lä on tie­dos­saan kaik­ki päi­väm­me, ja hän on kans­sam­me uu­des­sa­kin elä­män­vai­hees­sa.