Olim­me las­ten kans­sa kau­pas­sa. Se oli sel­lai­nen kaup­pa, jos­sa myyn­ti­pol­ku kie­mur­te­lee niin, et­tä käy­tän­nös­sä täy­tyy kul­kea koko kau­pan läpi, kun ha­kee yh­den ta­va­ran. Mi­nul­la oli mu­ka­na pie­net ko­ti­lap­set ja yk­si kou­lu­lai­nen, jol­la oli ol­lut ai­kai­sem­min sinä päi­vä­nä jo­kin pa­kol­li­nen lää­kä­ri­me­no. Ai­ka­tau­lu­kin meil­lä oli, kos­ka puo­li yh­del­tä saa­pui­si es­ka­ri­lai­sen tak­si. Sii­hen men­nes­sä pi­täi­si ol­la ko­to­na.

Täl­le ky­sei­sel­le kou­lu­lai­sel­le kau­pas­sa käyn­ti on ai­na ol­lut vas­ten­mie­lis­tä, ja juu­ri sinä päi­vä­nä se oli eri­tyi­sen vas­ten­mie­lis­tä. Oli kuin hä­nel­le oli­si kas­va­nut sel­lai­set jät­ti­ja­lat, niin kuin sar­ja­ku­van Je­rel­lä, joil­la hän laa­hus­ti ja sa­mal­la va­lit­ti, kuin­ka tyl­siä täm­möi­set reis­sut ovat. Vä­lil­lä is­tut­tiin tai maat­tiin maas­sa. Ja ai­na vä­lil­lä hän laa­hus­ti muu­ta­man as­ke­len niil­lä je­re­mäi­sil­lä ja­loil­laan. Yri­tin kan­nus­taa, tsem­pa­ta, lah­joa ja eh­kä ki­ris­tin­kin, jot­ta sel­vi­äi­sim­me kau­pas­ta ulos ja au­tol­le as­ti. Yri­tin py­syä ai­kui­se­na, kär­si­väl­li­se­nä, vaik­ka tun­tui, et­tä höy­ryt nou­si­vat kor­vis­ta­ni. Toi­sel­la kä­del­lä työn­sin kär­ry­jä, jois­sa pie­nem­mät is­tui­vat.

Pääs­tiin lo­pul­ta kas­san­kin ohi, ja sil­loin kou­lu­lai­nen kek­si, et­tä ylä­ker­ran leik­ki­puis­toon oli­si kiva men­nä. Jou­duin kiel­tä­mään, kos­ka ko­to­na mei­dän piti ol­la jo noin 20 mi­nuu­tin ku­lut­tua. Taas hän ma­ka­si sii­nä lat­ti­al­la, ja minä epäi­lin, eh­ti­sim­me­kö ajois­sa ko­tiin. Epä­toi­von aal­to vyö­ryi ylit­se­ni, ja hi­ki­kin jo oli. Jäl­leen yri­tin py­syä ai­kui­se­na en­kä va­jo­ta sii­hen lap­sen ta­sol­le, vaik­ka vä­lil­lä teki mie­li it­se­kin heit­täy­tyä maa­han ja kat­soa min­kä­lai­sen re­ak­ti­on se sai­si ai­kai­sek­si. Sen si­jaan se­li­tin, et­tä nyt ei eh­di­tä leik­kiä ja ko­tiin täy­tyy men­nä heti. Täl­lä ker­taa neu­vot­te­lu­va­raa ei yk­sin­ker­tai­ses­ti ol­lut.

Kun kai­ken häs­sä­kän kes­kel­lä kat­soin ylös, kä­ve­li juu­ri ohit­sem­me koko kan­sal­le tu­tul­ta näyt­tä­vä hen­ki­lö. Hän hy­myi­li le­ve­äs­ti ja näyt­ti mi­nul­le peuk­kua. Las­tenp­sy­ki­at­ri Jari Sink­ko­nen sii­nä kä­ve­li. Hy­myi­lin ta­kai­sin, en eh­ti­nyt muu­ta­kaan.

Uu­del­la voi­mal­la läh­din oh­jaa­maan au­tol­le päin las­ta, jol­la il­mi­sel­väs­ti oli huo­no päi­vä. Koko mat­kan au­tol­le mi­nul­la tai­si ol­la pie­ni hy­myn­kaa­ri huu­lil­la, ja koko mat­kan hän va­lit­ti ja laa­hus­ti niil­lä je­re­mäi­sil­lä ja­loil­laan. Mut­ta se ei tun­tu­nut enää niin ka­ma­lal­ta. Mää­rä­tie­toi­ses­ti kul­jin au­tol­le päin. Ko­tiin­kin sel­vit­tiin en­nen es­ka­ri­lais­ta. Huo­kai­sin hel­po­tuk­ses­ta, kun pää­sim­me ko­ti­pi­haan. Tai­vaal­ta pais­toi kir­kas ke­vät­tal­ven au­rin­ko. Täs­tä päi­väs­tä oli tu­los­sa ihan kel­po päi­vä.

Use­as­ti olen pa­la­nut ta­kai­sin tuo­hon ohi­kii­tä­vään het­keen – se oli niin kan­nus­ta­va ei­kä lain­kaan syyt­tä­vä. Jos­kus asi­at voi­vat ol­la niin pie­nes­tä kiin­ni. Me kaik­ki tar­vit­sem­me hiu­kan kan­nus­tus­ta, niin lap­set kuin van­hem­mat­kin. Mi­ten voi­sim­me toi­si­am­me kan­nus­taa?

Olem­me jos­kus pu­hu­neet rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä­kin mah­dol­li­suu­des­ta ko­keil­la sy­li­mum­mo­ja tai -vaa­re­ja. Sel­lai­sia ih­mi­siä, jot­ka voi­si­vat ot­taa sy­liin pie­nen lap­sen, kun meno muut­tuu lii­an vilk­kaak­si. He oli­si­vat erään­lai­sia het­kel­li­siä, hy­vän­tah­toi­sia tu­ki­hen­ki­löi­tä. Sa­mal­la täm­möi­nen toi­min­ta voi­si ra­ken­taa sil­to­ja su­ku­pol­vien vä­lil­lä. Usein me van­hem­mat jän­ni­täm­me etu­kä­teen val­miik­si sitä, mi­ten seu­ra­reis­su su­juu. Aja­tus­kin seu­ra­pen­kin sir­kuk­ses­ta saat­taa vä­syt­tää etu­kä­teen.

Me yri­täm­me usein ol­la seu­rois­sa mo­lem­mat pu­heet, var­sin­kin jos en­sim­mäi­nen puhe me­nee su­ju­vas­ti, mut­ta jos­kus olem­me myös teh­neet niin, et­tä olem­me läh­te­neet en­sim­mäi­sen pu­heen jäl­keen ko­tiin. Olem­me aja­tel­leet, et­tä har­joit­te­lem­me seu­rois­sa käyn­tiä pie­nis­sä osis­sa, niin et­tä kaik­ki voi­si­vat tul­la ja läh­teä hy­väl­lä mie­lel­lä. Jos­kus olem­me lu­van­neet lap­sil­le ki­os­kis­ta eu­ron kark­ki­pus­sit, jo­kai­sel­le oman­sa. Eh­to­na on kui­ten­kin ol­lut, et­tä nii­tä saa syö­dä vas­ta toi­sen pu­heen ai­ka­na ja vas­ta aloi­tus­vir­ren jäl­keen. Suh­teel­li­sen kil­tis­ti lap­set ovat nou­dat­ta­neet kark­ki­pus­si­oh­jei­ta, kun ai­ka har­voin saa­vat iki­o­mat pus­sit. Jo­kais­ta kark­kia syö­dään huo­lel­la, ja jo­kai­sel­la on oma tyy­lin­sä.

Täy­tyy kui­ten­kin muis­taa, et­tä seu­rois­sa saa kuu­lua las­ten kirk­kai­ta ää­niä. Se on elä­vän elä­män merk­ki. Lap­sil­la on huo­mi­sen luot­ta­mus. He ovat mei­dän esi­merk­ke­jäm­me.