Olimme lasten kanssa kaupassa. Se oli sellainen kauppa, jossa myyntipolku kiemurtelee niin, että käytännössä täytyy kulkea koko kaupan läpi, kun hakee yhden tavaran. Minulla oli mukana pienet kotilapset ja yksi koululainen, jolla oli ollut aikaisemmin sinä päivänä jokin pakollinen lääkärimeno. Aikataulukin meillä oli, koska puoli yhdeltä saapuisi eskarilaisen taksi. Siihen mennessä pitäisi olla kotona.
Tälle kyseiselle koululaiselle kaupassa käynti on aina ollut vastenmielistä, ja juuri sinä päivänä se oli erityisen vastenmielistä. Oli kuin hänelle olisi kasvanut sellaiset jättijalat, niin kuin sarjakuvan Jerellä, joilla hän laahusti ja samalla valitti, kuinka tylsiä tämmöiset reissut ovat. Välillä istuttiin tai maattiin maassa. Ja aina välillä hän laahusti muutaman askelen niillä jeremäisillä jaloillaan. Yritin kannustaa, tsempata, lahjoa ja ehkä kiristinkin, jotta selviäisimme kaupasta ulos ja autolle asti. Yritin pysyä aikuisena, kärsivällisenä, vaikka tuntui, että höyryt nousivat korvistani. Toisella kädellä työnsin kärryjä, joissa pienemmät istuivat.
Päästiin lopulta kassankin ohi, ja silloin koululainen keksi, että yläkerran leikkipuistoon olisi kiva mennä. Jouduin kieltämään, koska kotona meidän piti olla jo noin 20 minuutin kuluttua. Taas hän makasi siinä lattialla, ja minä epäilin, ehtisimmekö ajoissa kotiin. Epätoivon aalto vyöryi ylitseni, ja hikikin jo oli. Jälleen yritin pysyä aikuisena enkä vajota siihen lapsen tasolle, vaikka välillä teki mieli itsekin heittäytyä maahan ja katsoa minkälaisen reaktion se saisi aikaiseksi. Sen sijaan selitin, että nyt ei ehditä leikkiä ja kotiin täytyy mennä heti. Tällä kertaa neuvotteluvaraa ei yksinkertaisesti ollut.
Kun kaiken hässäkän keskellä katsoin ylös, käveli juuri ohitsemme koko kansalle tutulta näyttävä henkilö. Hän hymyili leveästi ja näytti minulle peukkua. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen siinä käveli. Hymyilin takaisin, en ehtinyt muutakaan.
Uudella voimalla lähdin ohjaamaan autolle päin lasta, jolla ilmiselvästi oli huono päivä. Koko matkan autolle minulla taisi olla pieni hymynkaari huulilla, ja koko matkan hän valitti ja laahusti niillä jeremäisillä jaloillaan. Mutta se ei tuntunut enää niin kamalalta. Määrätietoisesti kuljin autolle päin. Kotiinkin selvittiin ennen eskarilaista. Huokaisin helpotuksesta, kun pääsimme kotipihaan. Taivaalta paistoi kirkas kevättalven aurinko. Tästä päivästä oli tulossa ihan kelpo päivä.
Useasti olen palanut takaisin tuohon ohikiitävään hetkeen – se oli niin kannustava eikä lainkaan syyttävä. Joskus asiat voivat olla niin pienestä kiinni. Me kaikki tarvitsemme hiukan kannustusta, niin lapset kuin vanhemmatkin. Miten voisimme toisiamme kannustaa?
Olemme joskus puhuneet rauhanyhdistykselläkin mahdollisuudesta kokeilla sylimummoja tai -vaareja. Sellaisia ihmisiä, jotka voisivat ottaa syliin pienen lapsen, kun meno muuttuu liian vilkkaaksi. He olisivat eräänlaisia hetkellisiä, hyväntahtoisia tukihenkilöitä. Samalla tämmöinen toiminta voisi rakentaa siltoja sukupolvien välillä. Usein me vanhemmat jännitämme etukäteen valmiiksi sitä, miten seurareissu sujuu. Ajatuskin seurapenkin sirkuksesta saattaa väsyttää etukäteen.
Me yritämme usein olla seuroissa molemmat puheet, varsinkin jos ensimmäinen puhe menee sujuvasti, mutta joskus olemme myös tehneet niin, että olemme lähteneet ensimmäisen puheen jälkeen kotiin. Olemme ajatelleet, että harjoittelemme seuroissa käyntiä pienissä osissa, niin että kaikki voisivat tulla ja lähteä hyvällä mielellä. Joskus olemme luvanneet lapsille kioskista euron karkkipussit, jokaiselle omansa. Ehtona on kuitenkin ollut, että niitä saa syödä vasta toisen puheen aikana ja vasta aloitusvirren jälkeen. Suhteellisen kiltisti lapset ovat noudattaneet karkkipussiohjeita, kun aika harvoin saavat ikiomat pussit. Jokaista karkkia syödään huolella, ja jokaisella on oma tyylinsä.
Täytyy kuitenkin muistaa, että seuroissa saa kuulua lasten kirkkaita ääniä. Se on elävän elämän merkki. Lapsilla on huomisen luottamus. He ovat meidän esimerkkejämme.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys