Tie­dät­hän, mi­ten elä­mäs­sä on sel­lai­sia pie­niä suu­ria ko­ho­koh­tia? Asi­oi­ta, joi­ta odot­taa lap­sen in­nol­la vaik­ka oli­si jo ai­kui­nen. Mi­nul­le yk­si täl­lai­nen ko­ho­koh­ta on käyn­ti An­ja-tä­din luo­na.

Meil­lä on ta­pa­na käy­dä naa­pu­rin Lee­nan kans­sa hä­nen luo­naan ky­läs­sä ai­na jou­lun al­la. Täs­tä ys­tä­vän ta­paa­mi­ses­ta on muo­dos­tu­nut meil­le jo ihan pe­rin­ne.

On iha­na ta­va­ta An­jaa. Me­nem­me hä­nen luok­seen myös kuun­te­le­maan hil­jai­suut­ta. To­del­li­suu­des­sa jut­te­lem­me mel­kein hen­gäs­tyt­tä­väl­lä tah­dil­la koko il­lan, kun­nes huo­maam­me, et­tä kel­lo on ai­van lii­an pal­jon. Sil­ti em­me mi­ten­kään malt­tai­si läh­teä ko­tiin ja päät­tää tuo­ta an­toi­saa le­po­het­keä kes­kel­lä lap­si­per­heen usein me­luis­ta­kin ar­kea.

Syk­syl­lä soi­tin An­jal­le ky­sy­äk­se­ni tu­le­vas­ta vie­rai­lus­ta, ja hän vas­ta­si pu­he­li­meen hiu­kan hen­gäs­ty­nee­nä. Hän oli käy­nyt ha­ke­mas­sa ma­ton ala­ker­ran va­ras­tos­ta. An­ja täyt­tää pian 90 vuot­ta, ja sil­ti hän ihan vas­ta uu­si ajo­kort­tin­sa. Rau­tai­nen mum­mo, sa­non minä. Ja hä­nel­lä on niin iloi­nen pil­ke sil­mä­kul­mas­saan­kin.

An­jan luo­na tun­tuu sil­tä kuin pää­si­sin het­kek­si su­kel­ta­maan men­nei­siin vuo­si­kym­me­niin. Ei An­ja ole mi­ten­kään jä­mäh­tä­nyt en­ti­sai­kaan, päin­vas­toin. Hän on vah­vas­ti kiin­ni elä­mäs­sä, juu­ri täs­sä het­kes­sä, mut­ta usein hän ker­too meil­le pie­niä pät­kiä elä­mäs­tään, ja joka ker­ta häm­mäs­tyn, kuin­ka tark­ka hä­nen muis­tin­sa on.

An­ja on saa­nut elää Suo­mes­sa so­dan ja rau­han ai­ka­na, hän on ko­ke­nut niuk­kuut­ta ja yl­tä­kyl­läi­syyt­tä. Sota oli vai­kut­ta­va asia An­jan lap­suu­des­sa, ja us­kon, et­tä so­dan ko­ke­mi­nen var­mas­ti vai­kut­taa ih­mi­sen koko elä­mään. Tut­ki­mus­ten mu­kaan­han sota hei­jas­tuu seu­raa­viin­kin su­ku­pol­viin.

Olen miet­ti­nyt usein, kuin­ka ar­vok­kai­ta van­hem­pien ih­mis­ten ker­to­muk­set ja elä­män­ko­ke­muk­set ovat. Se on sitä ai­toa elä­män­his­to­ri­aa, jota ei vält­tä­mät­tä ai­na kir­joi­te­ta his­to­ri­an­kir­joi­hin.

Jo­kai­ses­ta per­hees­tä ja su­vus­ta löy­tyy ai­nut­laa­tui­sia ko­ke­muk­sia, useim­mat niis­tä ovat var­sin ar­ki­sia. Mi­nus­ta nii­tä oli­si tär­ke­ää saa­da tal­teen. En tar­koi­ta sitä, et­tä pi­täi­sim­me kiin­ni kai­kes­ta van­has­ta, mut­ta eh­kä ym­mär­rys men­neis­tä ajois­ta aut­tai­si mei­tä ym­mär­tä­mään it­se­äm­me ja vaik­ka­pa sitä, mik­si olem­me tänä päi­vä­nä sel­lai­nen kan­sa­kun­ta kuin olem­me.

Lap­se­na An­ja asui pie­nes­sä hir­si­ta­los­sa, jon­ka hä­nen isän­sä oli ra­ken­ta­nut. Ko­to­na oli An­jan li­säk­si kol­me nuo­rem­paa vel­jeä, Os­si, Erk­ki ja Ai­mo. Pi­ha­maal­le oli kai­vet­tu sir­pa­le­suo­ja, joka oli vuo­rat­tu ha­vuil­la en­nen kuin isä läh­ti so­taan. Heil­le jo­kai­sel­le oli an­net­tu pyy­he­lii­nat tai la­ka­nan­pa­la­set, joi­ta he voi­si­vat käyt­tää nä­kö­suo­ja­na sir­pa­le­suo­jaan juos­tes­sa.

Se mikä oli to­ti­sin­ta tot­ta ai­kui­sil­le, muut­tui lap­sen maa­il­mas­sa lei­kik­si: Os­si po­jis­ta isoim­pa­na mars­si pie­nes­sä sir­pa­le­suo­jas­sa, ja kaik­ki po­jat lau­loi­vat kuin oi­ke­at so­ti­laat: ”Kas­vaa meis­tä kan­sa­lai­set, ri­pe­ät ja kuu­li­ai­set! Yks ja kaks, rivi suo­rem­maks!” Sit­ten Os­si huu­si: ”Maas­tou­tu­kaa! Maas­tou­tu­kaa!” Ja näin he te­ki­vät, pyy­he­lii­nat ja la­ka­nan­pa­la­set suo­ja­naan.

Muu­ta­mia vuo­sia myö­hem­min An­jan ol­les­sa 12- tai 13-vuo­ti­as, hän oli Kuo­pi­os­sa Hel­mi-tä­tin­sä seu­ra­na. Oli jat­ko­so­dan ai­ka. An­jan äi­ti oli kui­ten­kin sitä miel­tä, et­tä An­jan oli­si tur­val­li­sem­paa ol­la ko­to­na kuin jos­sa­kin kau­ka­na pois­sa ko­toa. Lem­pi-täti oli­kin tul­lut ha­ke­maan hän­tä Kuo­pi­os­ta ta­kai­sin ko­tiin. Heil­lä oli ol­lut tar­koi­tus läh­teä ko­ti­mat­kal­le sinä il­ta­na, mut­ta aa­mu­päi­vän ai­ka­na Kuo­pi­on tai­vaal­la käy­tiin an­ka­ra il­ma­tais­te­lu ja yh­des­sä he jän­nit­ti­vät läh­ti­si­vät­kö ju­nat sinä il­ta­na ol­leen­kaan.

Ih­mi­set ka­duil­la huu­si­vat: ”Her­ra Ju­ma­la! Pyhä Ju­ma­la!” Ja he tun­ki­vat pe­lois­saan ha­vu­nok­sia suu­hun­sa, jot­tei­vät pu­ri­si kie­leen­sä. Niin hä­dis­sään he oli­vat.

Il­lan tul­len ko­ko­naan pi­men­net­ty juna läh­ti Kuo­pi­os­ta koh­ti Myl­ly­kos­kea. An­ja­kin oli kyy­dis­sä.

Olen jos­kus aja­tel­lut, et­tä vaik­ka sota on hir­vit­tä­vää ja sel­lais­ta en iki­nä toi­voi­si ko­ke­va­ni, on­ko niin, et­tä se kui­ten­kin tuo ih­mi­sen lä­hem­mäk­si Ju­ma­laa. Ih­mi­nen jou­tuu huo­maa­maan ra­jal­li­suu­ten­sa ja ym­mär­tää, et­tä ei voi it­se hal­li­ta elä­mää, ja sil­loin kat­se kään­tyy ja et­sii Ju­ma­laa.

Eh­kä täs­sä on myös yk­si vie­rai­lu­jem­me ar­vok­kaim­mis­ta asi­ois­ta. Se, et­tä voim­me pu­hua elä­män sy­vim­mis­tä asi­ois­ta. Ih­mi­sen pie­nuu­des­ta ja Ju­ma­lan suu­ruu­des­ta. Olem­me kes­kus­tel­leet kai­ken­lai­sis­ta asi­ois­ta, mitä elä­mäs­sä vain voi tul­la vas­taan. So­das­ta ja rau­has­ta, sai­rau­des­ta ja ter­vey­des­tä.

Vä­lil­lä taas nau­ram­me niin, et­tä kyy­ne­leet nou­se­vat sil­miin ja jos­kus it­kem­me su­rus­ta. Jut­te­lem­me myös ihan ta­val­li­sis­ta ar­ki­sis­ta asi­ois­ta il­man suu­ria tun­tei­ta. Olen iloi­nen, et­tä olem­me saa­neet ys­tä­vyy­den lah­jan.

Ja niil­tä kol­mel­ta pik­ku­po­jal­ta, jot­ka mars­si­vat sil­loin siel­lä sir­pa­le­suo­jas­sa, olem­me op­pi­neet luot­ta­mus­ta.

Hy­myi­len, en mal­ta odot­taa en­si ker­taa.