Lai­la Ul­jas

Tämä ai­ka on ol­lut an­toi­saa. Blo­gis­tin pes­ti kes­ti kol­me vuot­ta, ja olen naut­ti­nut kir­joit­ta­mi­ses­ta. Kir­joit­ta­mi­nen sel­keyt­tää aja­tuk­si­a­ni, aut­taa kes­kit­ty­mään ja löy­tä­mään olen­nai­sen epä­o­len­nai­sen kes­kel­tä.

Kii­tos kai­kil­le, jot­ka ovat kir­joit­ta­neet mi­nul­le ja an­ta­neet pa­lau­tet­ta blo­gi­teks­teis­tä­ni. Se on läm­mit­tä­nyt sy­dän­tä­ni. Sen kaut­ta olen saa­nut tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin, muu­ta­mis­ta on tul­lut ys­tä­vi­ä­kin.

Vii­mei­sen rei­lun vuo­den ai­ka­na kir­joi­tuk­sia on syn­ty­nyt har­vem­min. Elä­mä on ol­lut hy­väl­lä ta­val­la täyt­tä. Sii­hen on si­säl­ty­nyt ras­kaus ja uu­den vau­van ih­me, mei­dän kym­me­nes lap­sem­me. Sii­hen ovat si­säl­ty­neet kah­det vaa­lit ja nii­den tuo­mat luot­ta­mus­teh­tä­vät. Olen naut­ti­nut joka het­kes­tä. Se ei kui­ten­kaan tar­koi­ta, et­tä joka het­ki oli­si ol­lut help­poa.

Moni yh­teis­kun­nal­li­nen asia ai­heut­taa ris­ti­rii­to­ja. Suo­mes­sa käy­dään täl­lä het­kel­lä voi­ma­kas­ta ar­vo­jen kamp­pai­lua. Kun­nal­li­sel­la tai hy­vin­voin­ti­a­lu­ei­den ta­sol­la se ei ole ihan niin il­mi­sel­vää kuin val­ta­kun­nan po­li­tii­kas­sa, mut­ta kyl­lä ar­vot ar­vot ovat nä­ky­vis­sä myös ihan ruo­hon­juu­ri­ta­sol­la. Jos­kus täy­tyy us­kal­taa puo­lus­taa omia ar­vo­ja. Vaik­ka se jän­nit­täi­si, sitä ei tar­vit­se pe­lä­tä. Olen aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä on tu­ke­nam­me täs­sä­kin asi­as­sa.

Olen huo­man­nut, et­tä yh­teis­kun­nal­li­sia asi­oi­ta hoi­det­ta­es­sa on tär­ke­ää ol­la fyy­si­ses­ti ja hen­ki­ses­ti läs­nä. Lin­jauk­sia ja pää­tök­siä teh­dään siel­lä mis­sä ih­mi­set ko­koon­tu­vat. Vaa­lit an­ta­vat de­mok­ra­ti­al­le raa­mit, mut­ta myös pie­nem­mäl­lä puo­lu­eel­la voi ol­la mer­kit­tä­vä vai­ku­tus, jos on ak­tii­vi­nen. Par­la­men­taa­ri­nen jär­jes­tel­mäm­me on ar­vo­kas; se an­taa ti­laa use­am­mal­le nä­ke­myk­sel­le. On tär­ke­ää muis­taa, et­tä de­mok­ra­ti­an pe­rus­pi­la­ri on se, et­tä eri­ä­viä mie­li­pi­de on sal­lit­tu, vaik­ka se ei oli­si it­sel­le mie­lui­nen. Tätä mo­ni­nai­suut­ta kan­nat­taa puo­lus­taa. Jos vain yk­si aja­tus­mal­li saa tul­la esil­le ja muut tu­kah­du­te­taan, lii­ku­taan vaa­ral­li­sil­la ve­sil­lä. Se voi myös tar­koit­taa, et­tä kris­til­lis­tä ar­vo­maa­il­maa ei sal­li­ta. Se ei kui­ten­kaan tar­koi­ta, et­tei­vät­kö myös us­ko­vai­set sai­si tuo­da omia aja­tuk­si­aan esil­le. Nii­tä saa ja pi­tää­kin pi­tää esil­lä! On tär­ke­ää, et­tä myös Ju­ma­lan lap­set osal­lis­tu­vat val­ta­kun­nal­li­seen di­a­lo­giin.

Suo­ma­lai­ses­sa vaa­li­jär­jes­tel­mäs­sä se puo­lue, joka saa eni­ten ää­niä, saa en­sim­mäi­se­nä va­li­ta esi­mer­kik­si pu­heen­joh­ta­juu­det ja lau­ta­kun­ta- tai va­li­o­kun­ta­pai­kat. Tot­ta kai nämä ovat ai­na myös neu­vot­te­lu­a­si­oi­ta. Niis­sä­kin ti­lan­teis­sa on hyvä ol­la pai­kal­la, sil­lä niil­lä on mer­ki­tys­tä. Eri­lais­ten toi­mie­lin­ten kaut­ta pää­see te­ke­mään lin­jauk­sia, osoit­ta­maan suun­taa. Tä­män ta­kia on tär­ke­ää myös ää­nes­tää.

Olen myös huo­man­nut, et­tä par­haa­seen lop­pu­tu­lok­seen pää­see, kun te­kee yh­teis­työ­tä yli puo­lu­e­ra­jo­jen en­nen kuin asia var­si­nai­ses­ti pää­see pää­tök­sen­te­ko­vai­hee­seen. Poh­ja­töi­den te­ke­mi­nen vaa­tii ai­kaa ja kär­si­väl­li­syyt­tä, mut­ta tuot­taa pit­käs­sä juok­sus­sa he­del­mää. Kun teh­dään yh­des­sä ja osal­lis­te­taan, vas­tak­kai­na­set­te­lu vä­hen­tyy ja koh­taa­mi­sen tun­ne voi­mis­tuu. Kuun­nel­laan, ei pel­käs­tään pu­hu­ta. Rii­su­taan aseet. Näh­dään mikä on hy­väk­si ja huo­ma­taan, et­tä kaik­kia asi­oi­ta ei tar­vit­se po­li­ti­soi­da.

Jos­kus kuu­lee pu­hut­ta­van, et­tä tämä ai­ka on eri­tyi­sen paha. Kaut­ta ih­mis­kun­nan his­to­ri­an jo­kai­ses­sa ai­ka­kau­des­sa on ol­lut myös pa­huut­ta, ja it­se koen, et­tä täs­sä ajas­sa on myös pal­jon hy­vää. Epä­ta­sa-ar­voa löy­tyy mo­nes­sa maa­il­man kol­kas­sa nyt­kin, mut­ta us­kon, et­tä Suo­men his­to­ri­as­sa ei ole kos­kaan elet­ty ai­ko­ja, jol­loin oli­si ol­lut vä­hem­män vä­ki­val­taa ja pa­rem­mat ih­mi­soi­keu­det kuin nyt. Ai­kai­sem­min oli yh­teis­kun­nal­li­ses­ti hy­väk­syt­tä­vää esi­mer­kik­si fyy­sis­tä vä­ki­val­taa käyt­tä­mäl­lä ku­rit­taa las­ta tai puo­li­soa. Tai op­pi­las­ta. Tai ren­kiä. Tänä päi­vä­nä sel­lais­ta ei hy­väk­sy­tä, vaik­ka sitä var­mas­ti edel­leen­kin ta­pah­tuu jos­sain mää­rin.

Tie­ten­kin ai­na on pa­ran­ta­mi­sen va­raa, mut­ta toi­voa pa­rem­paan huo­mi­seen saa ja pi­tää ol­la. Ai­na kan­nat­taa is­tut­taa se ome­na­puu.