Lai­la Ul­jas

Mie­he­ni on up­see­ri. Syk­syl­lä ja ke­vääl­lä on lei­ri­put­ket. Se tar­koit­taa, et­tä on mon­ta lei­riä pe­rän­jäl­keen, put­kes­sa. Vä­lis­sä voi toki jos­kus ol­la vii­kon­lop­pu tai muu­ta­mia nor­maa­le­ja työ­päi­viä en­nen kuin seu­raa­va lei­ri taas al­kaa.

Syk­syn put­ki päät­tyy vä­hän en­nen jou­lua, ja ke­vääl­lä on toi­nen, joka päät­tyy juu­ri en­nen kuin kou­lut lop­pu­vat. Al­ku­vuo­sien ai­ka­na pois­sa­o­lo­ja ko­toa ker­tyi hel­pos­ti noin 130 vuo­ro­kaut­ta, vii­me vuo­si­na se on ta­saan­tu­nut noin 60 vuo­ro­kau­teen, kun mu­kaan on tul­lut luon­nol­li­sia, iän tuo­mia ura­muu­tok­sia.

Kun olim­me nuo­ria, lu­pa­sim­me toi­sil­lem­me, et­tä tu­em­me toi­si­am­me myö­tä- ja vas­toin­käy­mi­sis­sä, mut­ta em­me oi­kein osan­neet vie­lä elää sitä to­dek­si. Tar­koi­tus oli hyvä, mut­ta to­teu­tus jäi usein on­tu­vak­si. Har­joit­te­lim­me ja yri­tim­me löy­tää ta­van, mi­ten mei­dän per­heem­me toi­mii. Kaik­kien pi­täi­si voi­da hy­vin, ja jon­kun toi­sen per­heen tapa ei vält­tä­mät­tä oli­si meil­lä toi­mi­nut. Mie­len­kiin­nol­la sil­ti seu­ra­sim­me, mi­ten toi­set per­heet löy­si­vät rat­kai­su­ja ar­keen, ja pik­ku­hil­jaa muo­vau­tui myös se mei­dän oma tapa.

Elim­me pik­ku­lap­si­per­heen ar­kea, hän met­säs­sä ja minä ko­to­na. Hä­nen yö­u­nen­sa oli­vat met­säs­sä usein erit­täin epä­sään­nöl­li­set ja puut­teel­li­set, ja mi­nun­kin une­ni ko­to­na vaih­te­li­vat sen mu­kaan, mitä lap­set vaa­ti­vat. Usein ar­ki­vii­kon jäl­keen olim­me mo­lem­mat ihan vä­sy­nei­tä, mut­ta odo­tuk­sia toi­sel­le saat­toi sil­ti ol­la.

Odo­tin, et­tä hän oli­si heti rem­mis­sä mu­ka­na, ot­tai­si lap­sis­ta ko­pin. Mi­nul­la oli usein lenk­ki­tos­sut val­mii­na osoit­ta­mas­sa koh­ti ul­ko-ovea, kun Met­sä­mies saa­pui ko­tiin, ja kun hän meni sa­man tien soh­val­le ot­ta­maan pie­nen vä­li­kuo­le­man, minä är­syyn­nyin. Olin kyl­lä tie­toi­nen, et­tä lei­rien jäl­keen oli mel­kein ai­na uni­vel­kaa; yöl­lä­kin täy­tyy har­joi­tel­la. Ei­hän so­taa­kaan käy­dä pel­käs­tään päi­vä­sai­kaan, jo­ten pi­me­ä­nam­mun­to­jen har­joit­te­lu on olen­nai­nen tai­to.

Myö­hem­min opin, et­tä lei­riin kan­nat­taa li­sä­tä omas­sa pääs­sä yk­si li­sä­päi­vä. Suur­sii­vouk­set kan­nat­taa jät­tää vas­ta seu­raa­val­le päi­väl­le, jol­loin to­teu­tu­mis­mah­dol­li­suu­det ovat huo­mat­ta­vas­ti pa­rem­mat.

Muu­ta­mia vuo­sia sit­ten Met­sä­mie­hen oli tar­koi­tus läh­teä San­ta­ha­mi­naan 11 kuu­kaut­ta kes­tä­väl­le kurs­sil­le. Kes­kus­te­lim­me täs­tä etu­kä­teen pal­jon ja teim­me yh­des­sä sel­viy­ty­mis­suun­ni­tel­man, erään­lai­nen mei­dän per­heen so­ta­suun­ni­tel­man. Hän oli­si joka viik­ko pois­sa maa­nan­tais­ta per­jan­tai­hin.

Hä­nel­lä oli mah­dol­li­suus ma­joit­tua kou­lul­la, ja sa­mas­sa asun­nos­sa oli lä­hei­siä ka­ve­rei­ta ka­det­ti­kou­lun ajoil­ta. Kaik­ki he tai­si­vat ol­la tuos­sa vai­hees­sa jo per­heel­li­siä. Vaik­ka ko­tiin oli­si ol­lut mat­kaa vain va­jaat kak­si tun­tia, teim­me rat­kai­sun, et­tä Met­sä­mies ei tu­li­si vii­kol­la käy­mään ko­to­na. Heil­le kui­ten­kin an­net­tiin jon­kin ver­ran ko­ti­teh­tä­viä ja ryh­mä­töi­tä.

Il­mai­sin toi­vee­ni, et­tä he hoi­tai­si­vat kaik­ki teh­tä­vät vii­kol­la ja sit­ten, kun ol­tiin ko­to­na, oli­sim­me yh­des­sä läs­nä. Sitä pait­si, jos isä saa­puu ko­tiin juu­ri, kun il­ta­ru­tii­nit ovat me­nos­sa, se tie­täi­si, et­tä koko pak­ka me­ni­si se­kai­sin ja oli­si vie­lä­kin vai­ke­am­paa saa­da ke­tään nuk­ku­maan. Meil­lä muu­ten­kin enem­mis­tö lap­sis­ta on il­ta­virk­ku­ja, ja ei tar­vi­ta pal­joa, et­tä he vir­kis­ty­vät uu­del­leen ja nuk­ku­maan­me­no hel­pos­ti ve­nyy.

Muut­kin sa­mas­sa asun­nos­sa asu­vat kurs­si­ka­ve­rit pää­tyi­vät tä­hän sa­maan rat­kai­suun. Tämä kurs­si ero­si har­joi­tus­lei­reis­tä suu­res­ti sii­nä, et­tä päi­vät oli­vat suh­teel­li­sen sään­nöl­li­siä ja yöl­lä sai nuk­kua. Il­lal­la oli jos­kus mah­dol­li­suus har­ras­taa, ja nämä pit­kä­ai­kai­set ys­tä­vyk­set kä­vi­vät vä­lil­lä pe­laa­mas­sa säh­lyä ja me­lo­mas­sa me­rel­lä. Uni­vel­kaa ei ker­ty­nyt sa­mal­la ta­val­la kuin lei­ri­put­kien ai­ka­na.

Kos­ka yh­tei­nen ai­ka vii­kon­lop­pui­na oli ly­hyt, oli hyvä, et­tä meil­lä oli suun­ni­tel­ma val­mii­na. Kun Met­sä­mies saa­pui per­jan­tai­na ko­tiin hy­vis­sä ajoin, läh­din usein käy­mään ruo­ka­kau­pas­sa ihan yk­sin. Il­lal­la oli rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä raa­mat­tu­luo­kat, päi­vä­ker­ho ja il­ta­har­taus. Mies ot­ti sin­ne kaik­ki lap­set, ja minä sain kol­me tun­tia omaa ai­kaa. Jos­kus kä­vin pyö­räl­lä ui­ma­hal­lis­sa ja is­tuin sau­nas­sa oi­kein pit­kään tai kä­vin kä­ve­lyl­lä ja tu­lin ko­tiin kuun­te­le­maan hil­jai­suut­ta. Sy­ty­tin kynt­ti­lät ja lai­toin mu­siik­kia soi­maan. Olin.

Yri­tin teh­dä it­sel­le­ni sel­lai­sen sään­nön, et­tä tuo oma ai­ka ei ol­lut var­si­nai­ses­ti ko­ti­töi­tä var­ten. Saa­toin minä lait­taa no­pe­as­ti tis­kit ko­nee­seen, mut­ta mi­tään sen suu­rem­paa en al­ka­nut te­ke­mään. Huo­ma­sin, et­tä kun sil­loin täl­löin tuli jo­kin pa­kot­ta­va asia ja tämä mi­nun per­jan­tai-il­lan pie­ni het­ke­ni ei to­teu­tu­nut, olin ai­na pal­jon vä­sy­neem­pi seu­raa­val­la vii­kol­la. Mi­ten iso mer­ki­tys ihan pie­nel­lä het­kel­lä voi­kin ol­la! Eh­kä suu­rem­pi mer­ki­tys oli sil­lä, et­tä koin, et­tä meil­lä oli Met­sä­mie­hen kans­sa hyvä kes­kus­te­lu­yh­teys. Olim­me päät­tä­neet teh­dä täs­tä hy­vän vuo­den.

Eräs tut­tu sa­noi mi­nul­le ker­ran sen vuo­den ai­ka­na, et­tä kan­nat­taa va­roa, et­tei sem­moi­sen eros­sa ole­mi­sen jäl­keen kas­va eril­leen. Mi­nun täy­tyi hä­nel­le sit­ten sa­noa, et­tä meil­lä oli käy­nyt juu­ri päin­vas­toin. Tun­tui sil­tä kuin oli­sim­me juu­ri men­neet nai­mi­siin. Is­tut­tiin vie­rek­käin ai­na, kun sii­hen oli mah­dol­li­suus, ei otet­tu tois­ta it­ses­tään­sel­vyy­te­nä, ku­ten her­käs­ti te­kee sil­loin, kun toi­nen on koko ajan vie­res­sä.

Tä­hän­kin olim­me teh­neet suun­ni­tel­man val­miik­si. Olim­me huo­man­neet, mi­ten jos­kus tun­tuu ran­kal­ta läh­teä edes vii­kon­lo­puk­si pois ko­toa, kun lap­set re­a­goi­vat ja kiu­kut­te­le­vat sen jäl­keen. Sil­loin it­se hil­jai­ses­ti miet­tii, oli­ko se edes sen ar­vois­ta, kun koko al­ku­viik­ko sit­ten tak­ku­aa. Pää­tim­me ko­keil­la tois­ta tak­tiik­kaa, jota edel­leen sil­loin täl­löin käy­täm­me.

Kä­vim­me mie­he­ni kurs­si­vuo­den ai­ka­na kol­mel­la 24 tun­nin mi­ni­lo­mal­la. Lap­set ei­vät juu­ri­kaan huo­man­neet, et­tä olim­me pois­sa, ja meil­le jäi vie­lä sun­nun­tai­päi­vä ai­kaa ol­la koko per­he yh­des­sä ja las­keu­tua ar­keen. Ne mi­ni­lo­mat oli­vat iha­nia, ja yl­lät­tä­vän pal­jon eh­tii sii­nä­kin ajas­sa, kun ei ole mui­ta huol­let­ta­via. Kun ei ole ke­tään ta­ka­pen­kil­lä ky­sy­mäs­sä, kos­ka ol­laan pe­ril­lä. Sil­loin voi toi­mia pal­jon spon­taa­nim­min ja py­säh­tyä het­ken mie­li­joh­tees­ta tien vie­reen va­lo­ku­vaa­maan, suun­ni­tel­la yh­des­sä seu­raa­van ke­sän per­he­reis­sua ja käy­dä kat­so­mas­sa pai­kat pi­kai­ses­ti en­nak­koon. Näis­tä vuo­ro­kau­den mit­tai­sis­ta mi­ni­lo­mis­ta on jää­nyt läm­min muis­to.

Olen jos­kus miet­ti­nyt, et­tä pi­täi­si teh­dä ihan nor­maa­lin ar­jen kes­kel­lä­kin suun­ni­tel­ma, har­joi­tel­la läs­nä­o­le­mis­ta ja ai­toa ha­lua as­tua het­kek­si toi­sen ken­kiin, ym­mär­tää ja tu­kea te­oil­la, ei pel­kil­lä sa­noil­la. Sa­nat ovat pelk­kää he­li­nää, jos niis­tä puut­tuu rak­kaus.