Olohuoneessa on vessapaperista rakennettu korkea torni. Torni on yhtä korkea kuin lapset ja aika hutera. Vuorotellen lapset heiluvat voimistelurenkailla ja kaatavat vessapaperit. Naurua, riemua ja hihitystäkin on.
Keskeytän ruuanlaiton ja lähden itsekin hauskanpitoon mukaan ja otan muutaman videon pätkän. Jokainen kaataa omalla tyylillään: yksi karate-potkulla ja toinen kerää ensin kovat vauhdit renkailla. Rullat lentävät näyttävästi olohuoneen toiselle puolelle. Aina uudelleen torni rakennetaan.
Tämä ei sinänsä ole uusi leikki tai ilmiö kodissamme. Aina silloin tällöin, kun tulee ostettua isompi määrä vessapaperia, lapset keksivät niistä todella luovia leikkejä ennen kuin ne laitetaan siististi kaappiin odottamaan käyttöä. Tämä taitaa mennä samaan sarjaan kuin pahvilaatikkoleikit. Pahvilaatikot ja vessapaperirullat ovat halpoja ja hyviä leikkikaluja.
Huolestuttava koronavirustilanne on tuonut arkeen monenlaisia lieveilmiöitä, kuten sen, että moni meistä on varannut reilusti vessapaperia kotivaroiksi. Tästä on syntynyt monenlaisia humoristisia päivityksiä sosiaalisessa mediassa. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan huumori ollut yksi ihmiskunnan selviytymiskeino kautta aikojen.
Uutisista luemme miten rajoja ja satamia suljetaan. On tunne, että valmistaudumme johonkin suureen, tuntemattomaan ja osittain pelottavaan. Emme tiedä, miten selviydymme, ilmassa on epävarmuutta.
Olemme pitkästä aikaa kansakuntana sellaisessa tilanteessa, jossa meidän täytyy erityisesti puhaltaa yhteen hiileen ja miettiä toisten parasta. Sukupolveni ei ole kohdannut tällaista vaihetta aikaisemmin, niin kuin vanhemmat ihmiset, jotka ovat eläneet sotien aikana. Olemme saaneet viime vuosikymmeninä vapaasti mennä ja tulla, hyvinkin individualistisesti.
Meitä on ohjeistettu välttämään tarpeettomia kohtaamisia. On hyvä muistaa, että kun eristäydymme, me suojelemme heitä, kaikkien heikompia. Perusterve voi sairastaa koronaviruksen lievänä muotona, niin ettei itsekään edes tunnista, mikä se mahtoi olla, mutta vanhukselle ja sellaiselle jolla on jokin perussairaus, tartunta voi olla vakavakin.
Olen kiitollinen siitä, että meillä on taitavat viranomaiset ja hoitohenkilökunta. Voimme luottaa heihin ja heidän viisauteensa. Viisauskin on lahja Jumalalta. Voimme myös luottaa rukouksen voimaan.
Tulevissa päivissä on paljon tuntematonta, ja sen verran uskallan ennustaa, että se muuttaa meitä ja yhteiskuntaamme. Toivon, että se tuo meidät henkisesti lähemmäs toisiamme, niin kuin presidentti Niinistö kehottikin. Monilla yrityksillä on edessään vaikeat ajat, mutta toiset yritykset voivat hyötyä, jos ne pystyvät tuottamaan juuri sitä, mitä ihmiset tällä hetkellä tarvitsevat. Uskon, että alamme entistä vahvemmin suosia lähituotantoa, kun kauempaa on yksinkertaisesti vaikeampaa saada tuotteita.
Tämä tilanne kehottaa meitä pysähtymään olennaisen ääreen. Elämä rauhoittuu, kun kokoontumiset ja harrastukset menevät tauolle. Vietetään aikaa kotona, leivotaan, siivotaan, ulkoillaan ja kotoillaan. Luodaan uudelleen yhteyttä lähipiiriin, kun menemisiä ja tulemisia ei ole. Huomataan, mitä kaikkea hyvää on meidän lähiluonnossa ja -ympäristössä. Joskus jostain ikävästä voi syntyä hyvääkin.
Vaikka sunnuntaina emme päässeet seuroihin, saimme yhteyden muihin uskovaisiin internetin avulla. Osallistuimme pienten lasten kanssa virtuaalipyhäkouluun ja koko porukalla kuuntelimme nettiseuroja. Illalla kuuntelin vauvojen nukutuksen lomassa vielä Reisjärven opistoesittelyn, joka jouduttiin siirtämään virtuaaliseksi koronavirusuhan takia. Esittely ja kuoromusiikki olivat täynnä tulevaisuuden toivoa. Levollinen ja luottavainen mieli jäi sydämeen.
Opistoesittelystä yksi oppilas totesi ja tämä jäi päällimmäisenä mieleen: ”Parasta on, että joka päivä voi pyytää ja antaa synnit anteeksi. Evankeliumin voimin on hyvä ja turvallinen jatkaa.”
Olimme fyysisesti kaukana, mutta henkisesti lähellä. Oli rauhallinen mieli, kun menin nukkumaan.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys