Oli il­ta­toi­mien ai­ka. Kak­si vel­jes­tä ki­nas­te­li sil­lä ta­val­la, et­tä se raas­toi her­mo­ja­ni. Yri­tin use­am­man ker­ran puut­tua asi­aan ys­tä­väl­li­ses­ti, lem­pe­äs­ti. Täl­lä ker­taa se ei te­hon­nut. Kah­naus vain jat­kui, kun­nes ko­men­sin tiu­kal­la sä­vyl­lä. Ää­ni­kin ko­ho­si.

Vä­sy­mys pai­noi jo mei­tä kaik­kia, kun oli nuk­ku­maan­me­no­ai­ka. Van­hem­mal­le po­jal­le tuli it­ku por­tai­kos­sa. Hän sa­noi, et­tä hän­tä kiu­sa­taan kou­lus­sa ei­kä hän tie­dä, jak­saa­ko elää. Sy­dän­tä­ni kou­rai­si, ja tun­sin ihan fyy­sis­tä pa­hoin­voin­tia. Pyy­sin hä­net ala­ker­taan ker­to­maan, mis­tä oli ky­sy­mys.

Ta­ri­nal­la oli pi­dem­mät juu­ret. Jo ai­kai­sem­min syk­syl­lä yk­si äi­ti oli il­moit­ta­nut mi­nul­le ja opet­ta­jal­le, et­tä hei­dän lap­sen­sa oli huo­man­nut kiu­saa­mis­ta. Asi­aan puu­tut­tiin, ja luu­lin sen ole­van kun­nos­sa. Niin se tai­si ol­la het­ken ajan.

Ar­jen to­hi­nas­sa en ol­lut muis­ta­nut ky­syä po­jal­ta­ni, on­ko hän­tä kiu­sat­tu. Ky­syin kyl­lä joka päi­vä, mi­ten kou­lus­sa meni, ja vas­taus oli ai­na, et­tä hy­vin. Kes­kus­te­lim­me läk­syis­tä ja mo­nes­ta muus­ta asi­as­ta, mut­ta em­me kiu­saa­mi­ses­ta.

Olen miet­ti­nyt, mi­ten lä­hes­tyi­sin kiu­saa­mi­sa­si­aa. Usein mie­ti­tään kiu­sa­tun nä­kö­kul­maa. Hel­pos­ti aja­tel­laan, et­tä yk­si on syyl­li­nen ja toi­nen uh­ri. Näin­hän to­si­aan saat­taa ol­la­kin sii­nä ti­lan­tees­sa, mut­ta ko­ko­nai­suus voi kui­ten­kin ol­la mo­ni­mut­kai­sem­pi. Eh­kä kiu­saa­ja tar­vit­si­si yh­tä pal­jon tu­kea kuin kiu­sat­tu?

Mik­si joku kiu­saa tois­ta ih­mis­tä, oli se sit­ten ai­kui­nen tai lap­si? En tar­koi­ta sitä, et­tä vää­rä käy­tös pi­täi­si hy­väk­syä. Eh­kä kui­ten­kin se, et­tä py­säh­tyy miet­ti­mään ti­lan­net­ta tar­kem­min, an­taa ym­mär­rys­tä koh­da­ta se ra­ken­ta­val­la ta­val­la.

Kun poi­ka­ni ker­toi kiu­saa­mi­ses­ta, lä­vit­se­ni kävi suu­ri tun­ne­aal­to. Tun­sin, kuin­ka Lei­jo­na­e­mo he­rä­si eloon. Si­nän­sä on po­si­tii­vis­ta, et­tä ha­lu­aa puo­lus­taa omia lap­si­aan. Sen li­säk­si tun­sin myös vi­haa, är­sy­tys­tä, kiuk­kua sekä kai­ken­lai­sia tun­tei­ta, jot­ka ei­vät ol­leet mil­lään ta­val­la ra­ken­ta­via.

Kes­kus­tel­les­sam­me sel­vi­si, et­tä kiu­saa­mi­nen oli suh­teel­li­sen pien­tä härk­ki­mis­tä, mut­ta kun se oli jo­ka­päi­väis­tä ja jat­ku­vaa il­mei­lyä ja ään­te­ly­jä suo­raan naa­man edes­sä, se oli muut­tu­nut sie­tä­mät­tö­mäk­si. Sel­vi­si, et­tä kun kiu­saa­mi­seen oli puu­tut­tu ai­kai­sem­min syk­syl­lä, sii­hen oli tul­lut vain ly­hyt tau­ko en­nen kuin se oli taas jat­ku­nut.

On­nek­si oli jo il­ta, jo­ten sain miet­ti­mi­sai­kaa. En viit­si­nyt soit­taa po­jan äi­dil­le myö­hään il­lal­la, kun en tien­nyt hei­dän per­heen­sä ryt­mis­tä, nuk­kui­vat­ko jo. Mi­nus­ta kui­ten­kin tun­tui, et­tä jo­tain piti teh­dä heti, jot­ta lap­si­kin us­koi­si, et­tä täl­lä ker­taa kiu­saa­mi­sel­le tu­li­si to­del­li­nen lop­pu. Muu­ta vaih­to­eh­toa ei jää­nyt kuin lä­het­tää vies­ti.

Kir­joi­te­tun vies­tin hyvä puo­li on se, et­tä sen voi lu­kea use­am­man ker­ran ja kor­ja­ta en­nen lä­het­tä­mis­tä. Sen saa teh­dä aja­tuk­sen kans­sa. Kiih­ke­ät en­si­lau­seet tai­sin lo­pul­ta pyyh­kiä pois, ja aloit­taa har­ki­tul­la ta­val­la. Eh­do­tin, et­tä jär­jes­täi­sim­me äi­ti-poi­kat­ref­fit ja kä­vi­sim­me yh­des­sä asi­an läpi. Heti kel­lo kuu­si aa­mul­la tuli vas­taus.

Äi­ti lu­pa­si kes­kus­tel­la poi­kan­sa kans­sa, ja so­vim­me ta­paa­mi­sen sa­mal­le il­lal­le. Ky­sees­sä oli­vat ai­van mu­ka­va äi­ti ja poi­ka, joka oli ol­lut meil­lä sil­loin täl­löin leik­ki­mäs­sä. Eh­kä sen ta­kia yl­lä­tyin­kin, et­tä he oli­vat en­tuu­des­taan ka­ve­rei­ta.

Mi­nua hiu­kan jän­nit­ti, kun kä­ve­lim­me pi­me­ää pol­kua au­tos­ta hei­dän ko­tiin­sa. Ovel­la oli­kin vas­tas­sa hy­myi­le­vä äi­ti ja tuu­mai­le­va poi­ka. Luu­len, et­tä hei­tä jän­nit­ti myös. Saim­me iha­nan kes­kus­te­lu­tuo­ki­on, joka oli täyn­nä läm­pöä.

Mie­tim­me, mil­tä tun­tuu, jos toi­nen kiu­saa. Kes­kus­te­lim­me myös sii­tä, et­tä jos­kus joku voi kiu­sa­ta, kos­ka hä­nel­lä it­sel­lään on niin paha olo. Kes­kus­te­lun yh­tey­des­sä tuli il­mi, et­tä oma­kin poi­ka jos­kus nap­pa­si pi­pon pois toi­sel­ta.

Pyy­del­tiin ja an­net­tiin an­teek­si puo­lin ja toi­sin, ja so­vit­tiin, et­tä me äi­dit yri­täm­me aut­taa poi­kia ra­ken­ta­maan ys­tä­vyyt­tä. Po­jat vaih­toi­vat pu­he­lin­nu­me­roi­ta, ja suun­nit­te­lim­me poi­kien vä­lis­tä ky­läi­ly­ä­kin. Kun läh­dim­me ko­tiin päin, olo oli ke­vyt.

On pal­jon hel­pom­pi koh­da­ta ar­ki-elä­män haas­tei­ta, kun ai­kui­set pu­hal­ta­vat yh­teen hii­leen. Sen li­säk­si, et­tä aut­tai­sim­me pel­käs­tään omia lap­si­am­me, voim­me aut­taa myös toi­si­am­me kas­va­tus­teh­tä­väs­sä. Ei meis­tä ku­kaan ole val­mis van­hem­pi, kun lap­si syn­tyy, ei edes, vaik­ka oli­si ky­sees­sä kym­me­nes.

Jo­kai­nen lap­si on ai­nut­ker­tai­nen ja tar­vit­see juu­ri oman­lais­taan tu­kea. Se on­kin mie­len­kiin­toi­nen elä­män­mit­tai­nen mat­ka. Täl­lä ker­taa opin yh­den tär­ke­än asi­an. Ky­syn ai­na jos­kus lap­sil­ta­ni kier­te­le­mät­tä ja ai­van suo­raan, kiu­sa­taan­ko hei­tä. Ky­sy­myk­seen, mi­ten kou­lu­päi­vä meni, on ai­van lii­an help­po vas­ta­ta, et­tä hy­vin.