Lai­la Ul­jas

Jo ihan pie­nes­tä läh­tien kak­sos­ten mie­les­tä pa­ras leik­ki oli ”vau­vat kar­kaa”. Tämä tar­koit­taa sitä, et­tä kun vai­pat vaih­de­taan, he läh­te­vät juok­se­maan olo­huo­neen, etei­sen ja keit­ti­ön rin­kiä ja sa­mal­la huu­si­vat ”vau­vat kaa­kaa”, kun är­rää ei­vät osan­neet vie­lä sa­noa.

Nyt se leik­ki on jää­nyt taak­se­päin, kun pik­ku­hou­sut ja bok­se­rit ovat tul­leet ku­vi­oon. Ovat­han he jo kol­me ja puo­li­vuo­ti­ai­ta. Mut­ta kyl­lä­hän he edel­leen pi­tä­vät jah­taa­mis­lei­keis­tä, eri­tyi­ses­ti Joo­se. Joo­sen mie­les­tä hir­vi­ö­kir­jat ovat hur­jan haus­kat, eri­tyi­ses­ti Mau­ri Kun­nak­sen.

Kun vau­vat hiu­kan kas­va­vat heis­tä tu­lee pik­kuih­mi­siä, yk­si­löi­tä, joil­la on sel­kei­tä mie­li­pi­tei­tä. Sil­loin kun mei­dän kak­so­set oli­vat al­le kol­me­vuo­ti­ai­ta, he kut­sui­vat it­sen­sä taa­pe­roik­si, tie­ten­kin. Nyt se ni­mi­tys on muut­tu­nut.

Olin yh­te­nä päi­vä­nä imet­tä­mäs­sä vau­vaa, kun Clau­dia tuli se­län taak­se ma­koi­le­maan. Hän lait­toi kä­det kau­la­ni ym­pä­ril­le ja sa­mal­la ju­tel­tiin, kun vau­va söi. Hän sii­nä sit­ten esit­te­li it­sen­sä: ”Olen vas­ta pie­ni ker­ho­lai­nen, joka ei tyk­kää kuo­ris­ta.” Siis lei­vän­kuo­ris­ta.

Mi­nul­la kup­li nau­ru jos­tain sy­väl­tä. Kuin­ka ilah­dut­ta­va ja re­hel­li­nen tuo kol­me­vuo­ti­as oli­kaan. Hän oli vie­lä pie­ni, vaik­ka jo­nain het­ke­nä ha­lu­ai­si­kin ol­la jo iso. Ja kun kak­sos­ve­li taas tyk­kä­si lei­vän­kuo­ris­ta, hom­ma me­nee kä­te­väs­ti ta­san. Heil­lä on sel­ke­äs­ti ai­van eri­lai­set luon­teet. Yk­si on hir­mui­sen mää­rä­tie­toi­nen, ja toi­nen ot­taa elä­män ren­nom­min.

Olim­me me­nos­sa per­jan­tai-il­lan seu­roi­hin, kun mat­kal­la ha­et­tiin iso­sis­ko mu­siik­ki­o­pis­tol­ta. Clau­dia ky­syi eh­kä hiu­kan tär­ke­ä­nä: ”Hei Lil­li! Soi­tit­ko tä­nään kau­nii­ta ää­niä vai ru­mia ää­niä?” Lil­li yrit­ti hy­myil­lä mal­til­li­ses­ti, et­tei nau­ruk­si as­ti me­ni­si ja vas­ta­si yh­tä asi­al­li­ses­ti: ”Tie­ten­kin kau­nii­ta ää­niä, olet­ko kos­kaan kuul­lut, et­tä Lil­li oli­si soit­ta­nut ru­mia ää­niä?” ”No, en”, vas­ta­si Clau­dia.

Syys­seu­rois­sa meil­lä oli vie­rai­le­va pu­hu­ja. Hän pu­hui lap­siys­tä­vis­tä ja sii­tä, kuin­ka tär­ke­ää oli­si, et­tä meil­lä kai­kil­la oli­si sel­lai­sia. He tuo­vat niin pal­jon iloa. Elä­mä oli­si niin to­tis­ta työ­tä ja tou­hua il­man näi­tä pik­kuih­mi­siä. He ovat meil­le myös esi­merk­ki­nä.

Clau­dia ha­lu­si yh­te­nä aa­mu­na vält­tä­mät­tä syö­dä rii­si­kak­kua. Se oli sel­lai­nen pe­rus­ver­sio, maus­tet­tu ai­no­as­taan me­ri­suo­lal­la. Koh­ta hän tuli ta­kai­sin ja sa­noi: ”Tämä mais­tuu ihan ikui­suu­del­ta, en oi­kein tyk­kää.” Pi­dät­te­lin nau­rua, sa­maa miel­tä olin.

Jou­lu te­kee tu­lo­aan. Sin­ne on vain pari viik­koa ai­kaa. Jos­kus ai­kui­se­na jou­lu­mie­len löy­tä­mi­nen kes­tää kau­em­min, kun on niin mon­ta asi­aa, jot­ka täy­tyy hoi­taa en­sin. Joo­se kul­ki mei­dän ta­los­sa toi­vo­en: ”Jou­lu­miel­tä, ha­lu­an jou­lu­miel­tä!” Täs­sä­kin voim­me ot­taa näis­tä ker­ho­lai­sis­ta mal­lia – jou­lu­mie­li ei tar­vit­se niin pal­jon val­mis­te­le­mis­ta kuin mitä me ai­kui­se­na usein vaa­dim­me. Jou­lu­mie­li on oi­ke­as­taan yk­sin­ker­tai­sen kau­nis.